Miksi kysymysten esittäminen on niin tärkeää

Edellisessä kirjoituksessani totesin, että jooga on minulle ollut aina kysymysten esittämistä. Miksi jooga kysyy, sen sijaan, että tarjoaisi vastauksia? Miksi joogamatolla vältämme analyyttistä tarkkailua ja luotamme empiirisiin oivalluksiin?

Aaro Hellaakoskella on paikkansa tässäkin blogikirjoituksessa. Hänen runonsa Ilta käärii tämän ihmettelyn varsin kauniiseen sanalliseen muotoon:

—

Oli aivan turhaa ja tuskallista

luo salaisuuksien ponnistaa.

Se on loppumattoman louhimista,

se on pohjattomuuden luotaamista,

se on kysymysmerkkien seulontaa.

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.

Ole tyhjä vain. Ole auki vain.

Suo salaisuuksien tulla luoksi

tai haipua niinkuin pilvet juoksi

yli metsän latvojen humisevain.

—

Löydettyäni tämän lapsuuteni runon uudelleen, hämmästyin, kuinka paljon viittauksia löydän siitä omaan joogapolkuuni. Runon merkitys elämäntarinassani herättää uudelleen vanhan oivalluksen: olen matkannut joogafilosofian polkua jo kauan ennen kuin jooga käsitteenä virtasi eteeni. Ne kysymykset, joita joogan välineistöllä esitämme, ovat universaaleja kysymyksiä. Ne ajatuksenjuoksut, joita kysymyksistä seuraa, on ajateltu jo tuhat kertaa jokaisessa maailman kolkassa ennen minua.

Ihmisellä on aina tarve päästä perimmäisten kysymysten äärelle. Kun unohdamme sen tarpeen, hukkaamme itsemme, tulemme yksinäisiksi ja juurettomiksi ja tempaudumme mukaan hetkellisten pikavoittojen maailmaan. Joogan fyysinen esiinmarssi lännessä voi olla yksi vastaliike heilurissa sille, että olemme menettämässä kyvyn astua ihmisen ja universumin vuorovaikutuksen äärelle. Olemme ehkä kyselemättä joutuneet nielemään maailmankuvan, jossa keho ja mieli ovat erillisiä, jossa tietoisuutta pidettiin pitkään vain materian värähtelynä ja jossa ei ole ollut sijaa nähdä ihmistä erottamattomana osana ympäröivää elämää. Tässä maailmankuvassa keho on meistä erillinen, korjattavissa oleva koneisto. Ehkä harva meistä on allekirjoittanut ajatusta näin, mutta keho-mielen yhteyden julistaminen ei ole ollut länsimaisessa postmodernissa yhteiskunnassa aikaisemmin kovin muodikasta. Olemme ajautuneet maailmankuvaan, jossa emme enää ymmärrä ihmissysteemiä elävänä organismina, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja jossa henkistä ja fyysistä puolta ei olekaan mielekästä pilkkoa erilleen.

Joogaharjoituksessa käärimme joogamattomme auki ja alamme kehon fysiikan kautta vähitellen lähestyä keho-mieli -yhteyttä ja tietoisuuden taidetta. Huomaamme, että jossain vaiheessa fyysiseen harjoitukseen tulee mukaan ihmettelyä ja että kehon tarkkailu lipsuu maton ulkopuolellekin. Ja jos harjoituksessa on taitava opettaja, kysymykset saattavat leijua mukana alusta alkaen.

Joogaharjoitus fyysisenä treeninä on loistava liikuntamuoto. Se kehittää meitä monella eri tavalla, joustavuuden, vakauden, koordinaation ja tasapainon harjoituksena. Joogan jälkeinen virkeyden, rauhan ja selkeyden tunne voi silti pikemminkin johtua siitä, että harjoitukseen liitetään – tietoisesti – tietoisuuden elementti.

Harjoitus houkuttelee läsnäoloon ja läsnä oleva harjoitus pitää huolta kehon rajojen suuntaisesta työskentelystä. Läsnäolosta alkaa herätä ihmettely, nousta kysymyksiä ja rakentua oivalluksia. Fyysisen kehon tarkkailu ja täsmällinen liikuttaminen muuttuvat tietoisuuden harjoitukseksi matolla. Läsnäolon taito hiipii harjoituksen yli arkisiin tilanteisiin. Sitä kautta omaan keskukseemme suunnattu tarkkailu alkaakin tuottaa hedelmää meidän ympärillämme, kun huomaamme tutkailevamme reaktioitamme vuorovaikutustilanteissa ja tuovamme tietoisuuden elementtiä kanssakäymiseen ympäristön kanssa. Ainakin se on mahdollisuus, jonka voimme tiedostaa.

Joogaharjoitus on kuitenkin aina jollain tavalla hyvin yksityisten kysymysten esittämistä. Kysyn keholtani, mitä sille kuuluu, miten se voi ja missä ajatukseni viilettävät. Kierroissa kysyn selältäni, kuinka pitkälle voin edetä. Joogan flowssa hengitys ehdottaa liikesuuntaa, keho päättää, millaisia myönnytyksiä tekee ja mieli askartelee sopeutuakseen. Jalkojen epäsymmetrisissä, lantiota avaavissa asennoissa, kuten sotureissa ja puolikuun asennoissa, olen jatkuvasti auki viesteille, joita kehosta nousee. Onko asento liian pitkä? Revinkö kehoani? Voisinko hellittää kasvojen lihaksissa? Voisinko rakentaa lisää tukea keskivartaloon ja lantioon? Miten olen linjannut jalkani suhteessa tukeen ja muuhun kehoon? Suuri ”Mutta” piilee siinä, olenko avoinna kysymyksille. Tunnistanko, että ne ovat siellä? Ja ennen kaikkea: Haluanko kuunnella?

Kysymykset eivät ole aina vastausta vaativassa muodossa, kysymysmerkki perässään. Usein jooga on vain ihmettelyä ja avoimeen tilaan asettumista. On havaintoja, jotka saattavat jäädä pitkiksi ajoiksi irrallisiksi mysteereiksi. On heikkoja signaaleja ja epämukavuutta, jotka eivät suostu sanoiksi. On yllättäviä tunnekokemuksia, jotka tuntuvat syntyvän tyhjästä.

On suuri virhe sortua analyysiin, arvottamiseen ja selittämisen tieteeseen. Silloin sulkeudumme ja vetäydymme poispäin kehosta. Silloin päästämme järkeilevän ja johdonmukaisen mielemme sotkemaan havainnointia, jonka juuret voivat olla päättelyketjujen saavuttamattomissa ja käsitteiden ulottumattomissa. Jooga on empiirinen, ei analyyttinen harjoitus. Vastaus voi löytyä, kun irrotamme ponnistelusta ja etsimisestä. Eikä vastauksiinkaan kannata jäädä kiinni. Ne ovat usein vain uusien kysymysten alkuja.

Joogan myötä oivalsin, että en kävellessä nostanut jalkojani, että auktoriteettien seuraaminen oli minulle vaikeaa ja että selinmakuulla, savasanassa, ennen kaikkea luottamuksen saavuttaminen mattoon oli minulle merkittävää. Kysymyksiä ja elämyksiä tulee vuoron perään. Kaikki vastauksetkin ovat vain pilviä lipumassa ohi, hetkellisiä ja muotoaan muuttavia. On tärkeää oivaltaa, että joogaharjoituksessa emme elä päämme sisällä vaan kehossamme. Joogassa emme ole ratkaisemassa mitään, vaan ottamassa vastaan. Analysoidessamme rajoitamme itsemme aivoillemme tuttujen ja mukavien järkeilyreittien varaan. Päämme sisällä unohdamme kehomme viisauden. Se ei ole yhtä nokkelaa ja nopeaa, eikä useinkaan tarjoa tekevälle mielellemme riittävästi tarttumapintaa. Siksi kysymme kiireettä aina uudelleen, kun asetumme matollemme.

—

Suo silmien paistaa, henkien tuulla

läpi tuntosi valvovan tuokion.

Vain hiljaisella on korvat kuulla.

Kun askelet hiipivät porraspuulla

vain odottajan ovi auki on.

Aaro Hellaakoski: Ilta

 

Kuvat: Mirjami Lantto

Advertisement