Miten tavallisesta flunssasta tulikin joogaharjoitus

Tiedättekö sen tunteen, kun tavalliselta, harmittomalta vaikuttanut flunssa vain kestää ja kestää. Ja kestää. Samassa kurimuksessa minä ja lapseni, sitkumassa neljän seinän sisällä.

Ihmisessä (minussa ainakin) käynnistyy sarja psykologisia prosesseja. Ne menevät ehkä jotenkin tähän tapaan:

  • Ensimmäisen viikon ajan mieli koettaa pysytellä positiivisena. Keho käy omaa taisteluaan, mutta ajatuksen tasolla vallitsee toiveikkuus: Huomenna tuntuu jo paremmalta. Tauti on todennäköisesti viikossa ohi, kun vähän hidastan, meditoin, surauttelen smoothieita, imeskelen sinkkiä ja juon hunaja- ja inkiväärivettä. Lapsen flunssa on ennenkin tainnutettu viikossa.
  • Toisella viikolla toiveikkuus väistyy hitaasti hiipivän epätoivon tieltä. Keho on väsynyt pyristelyssään, mieli muuttuu ankeammaksi ja epäilyksen haamut aloittavat lentonsa. Lapsi vaatii entistä tiiviimmin leikkiseuraa. Kun tauti vain pahenee toisen viikon loppua kohden, alkaa paniikki vallata pinta-alaa mindfulnessilta. Mieli aloittaa oman pikku hyrränsä, jossa jossittelu, tuskaisuus ja pessimistin aivolohko tekevät näyttävän kaappauksen. En ehdi tehdä töitäni, kaikki asiat vain seisovat paikallaan, koti rapistuu, lumityöt ovat tekemättä ja sitä pirun lunta vain tulee ja tulee.

Pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että oma harjoitus kärsii, suorastaan lakastuu. Monen peräkkäisen taudin jälkeen lasken, että ainakin kaksi jollei kohta kolme kuukautta on hukkaantunut rikkonaisella kotiharjoituksella, josta rytmi on karannut. Eikä joogamatto lopulta löydä lainkaan tietään ulos kantokassistaan. Keho muistuttaa siitä, mutta ennen kaikkea mieli. Tunnen oloni kaikella tavoin jäykäksi ja jähmeäksi virtaavuuden ja joustavuuden sijaan. Olen vapiseva ja ylävartalo on köyristynyt kilpikonnamaiseksi suojakuvuksi kaikkea kurjuutta vastaan.

Toisen viikon lopussa kaikki elämänhalu ja -ilo on mennyt. Maailma näyttää synkältä. Koti tuntuu vankilalta. Itsearvostus tippuu maakuoppaan. Ajatustoiminta on tahmeaa ja väritöntä. Kiitollisuusharjoitukset illalla nukkumaan mennessä eivät tuo muutosta aamun ankeuteen, kun lima tukkii kurkun ja herättää kakomaan.

Sitten tulee käänne.

  • Toisen ja kolmannen viikon vaihteessa tapahtuu jotain. Pyristely lakkaa ja tulee kumma hiljaisuus. Kaikenlaisten huolten laarissa prioriteetit yhtäkkiä vaihtavat paikkaa. En osaa sanoa, onko kyse lamaantumisesta vai oivalluksesta, mutta lopulta mieli tyhjenee ja yksi kerrallaan kaikki huolet ja jossittelut lipuvat pois. Fuck the business. Fuck the house. Huolilaarin pohjalle leijuu yksi ainokainen höyhen: Kun vain olisin terve, kunpa lapsi vain tervehtyisi. Ja kyse on kuitenkin vain ärhäkästä flunssasta.

Kolmas viikko, eikä maailma kaatunut vieläkään. Yritys on pystyssä. Kodissa on edelleenkin seinät, mutta luojan kiitos, että on. Jääkaapissa on ruokaa. Lapsi leikkii. Raajani ovat tallella. Muoviroskaa kertyy meriin, mutta vielä täällä ollaan ja Maan sydän jaksaa sykkiä ja tähdet loistaa.

On kyse sitten taudin aiheuttamasta mielen tylsistymisestä tai jonkinlaisesta uudesta tietoisuuden heräämisestä, mielessä alkaa vilkkua vain yksi totuus: Nyt on näin.

Näiden vaiheiden jälkeen teen huomion: joogaharjoitukseni on siirtynyt hetkellisesti pois matolta ja se on tässä näin. Arjessa, taudissa, ajatuksissa. Ja ihan yhtä lailla, kun mattoharjoitus paljastaa minusta itsestäni monenmoista, viikkojen sairastelusta tulee henkinen joogamattoni.

Kolmas viikko on silkkaa joogaa, aamusta yöhön. Törmään ajatusrakennelmiini ja tapaani suhtautua vastoinkäymisiin. Huomaan, että jossittelun ja kauhuskenaarioiden taustalla on tarpeeni olla jossain muualla, kuin missä nyt olen. Olen niin huolissani siitä, mitä voisi tapahtua ja miten kurja tilanne onkaan, että kehitän itselleni rytmihäiriöitä. Satya, totuudellisuus joogassa, on myös sitä, että näen rehellisesti, mitä on. Lisäämättä mitään. Ja kun rauhallisesti nykyisyyttä tarkastelen, juuri mikään ei ole muuttunut. Eivät planeetat muutamassa viikossa muuta sijaintiaan.

Neljännen viikon sarastaessa huomaan ja tunnen, että olen keskellä vellovaa prosessia. Jotenkin oivallan, että tehtävänäni on tulla majakaksi keskellä myrskyä. Jooga on mielen liikkeiden hiljentämistä.

Harjoituksen myötä kehon ja mielen liikeradat tulevat tutuiksi. Tulemme tietoiseksi siitä, missä kompensoimme, missä puskemme ja pakotamme ja missä vilahdamme aidan alitse. Harjoitus saa meidät havahtumaan kokemukseen ja luomaan tilaa ärsykkeen ja reaktion väliin. Opin ottamaan vastaan palautetta itsestäni. Huomaan, miten asemoin itseni suhteessa olosuhteisiin, toiveisiini, tilaan ja ympäröiviin tapahtumiin. Kun navigoimme eteenpäin tarpeeksi hitaasti ja tarkkaavaisesti, huomaamme, jos odotusten ja todellisuuden välillä on ristiriita.

Havaitsen, että omat odotukseni kaksinkertaistavat taudin taakan. Tuumin, että jos jooga on minulle jotain opettanut, niin joustavuutta, jotta voisin tarvittaessa taipua ja vakautta, jonka voin löytää horjumisenkin keskeltä. Neljäs viikko käynnistyy. Melko intensiivinen harjoitus, sanoisin.

1518778144553