Viime aikoina olen tuntenut tarvetta muuttaa ohjaustyyliäni. Olen alkanut vieraantua joogassa yleisestä tavasta esittää niin sanottuja oikein-väärin -väittämiä asennoista. Me postmodernin ajan joogaopettajat osoitamme mielellämme harjoituksessa linjausvirheitä ja pyrimme opettamaan anatomisesti puhtaasti linjattua harjoitusta: älä tee näin, vaan näin. Huomioi nivelen kulma, tarkista lihasten aktivaatiot, suojaa kehon heikkoja ja hauraita rakenteita ja niin edelleen.
Tällaiselle tavalle opettaa on ainakin kaksi varsin perusteltua syytä:
Anatomisesti turvallisen harjoituksen korostaminen on syntynyt vastaiskuna joogassa pitkään vallinneeseen auktoriteettiuskoon, jossa tiettyjä asentoja on tehty tietyllä tavalla, koska aina on tehty näin. Tämä perinteikäs tapa on saattanut pohjautua asanoiden lopullista muotoa korostaviin joogaperinteisiin, jossa harjoittajien anatomisia eroja ja valmiuksia ei ole huomioitu. Yksipuolinen, kehon rajat ylittävä ja välillä ankarakin harjoittelu on altistanut monenlaisille vammoille. Biomekaniikan ja esimerkiksi fysioterapian kasvavasta ymmärryksestä kumpuava tieto on tuonut joogan valtavirtaan kestävämmän ja fyysisesti mielekkäämmän tavan harjoittaa asanoita. Huolellisilla linjauksilla pyritään välttämään ja ehkäisemään vaivoja ja vammoja fyysisesti haastavassa harjoituksessa.
Toiseksi, pikkutarkka kehon osasten asettelu ja anatomisen ymmärryksen korostaminen on yksi reitti läsnäolevaan harjoitukseen. Siinä tutustutaan kehon voimasuhteisiin, lihastyön, venymisen ja rentoutumisen eroihin ja sisäiseen kokemukseen kehonosien välisestä vuorovaikutuksesta. Tarkkaavaisuuden pitäminen kehossa voi auttaa läsnäolevan tilan saavuttamisessa etenkin silloin, kun vinkeistä ja linjausohjeista on todellista hyötyä. Eli kun harjoitus on edennyt sellaiseen vaiheeseen, jossa isovarpaan tyven aktivoiminen soturi II:ssa tuo todellisen kokemuksen tai oivalluksen koko asennon muovautumisesta jäntevämmäksi.
Olen kuitenkin alkanut pohtia, voisiko nämä edellä kuvatut hyödyt saavuttaa toisella tavoin. Asentojen ohjeistamisessa yksityiskohtaisten linjausvinkkien korostaminen saattaa viedä ojasta allikkoon. Periaate, jonka on aikoinaan pitänyt purkaa auktoriteettista ja autoritääristä harjoitusta, alkaakin muodostua purkamisen esteeksi. Siitä voi tulla auktoriteettia pönkittävää kikkailua, jossa jälleen viemme autonomian mahdollisuuden harjoittajan ulottumattomiin.
Lisäksi varoittelu ja oikean ja väärän korostaminen voi alkaa luoda mielikuvaa kehosta hauraana ja särkyvänä kokonaisuutena, jossa jokainen väärä liike on potentiaalinen haitan aiheuttaja. Tämä on puhuttanut joogan kentällä viime aikoina paljon. Olemme alkaneet ymmärtää, että esimerkiksi selkärangan suojaamisen sijaan meidän tulisi rohkaista sen kaikenlaiseen liikutteluun ja vahvistaa ajatusta siitä, että kehomme on kestävä, älykäs ja joustava kokonaisuus, joka on luotu liikkumaan monipuolisesti.
Miten kehollisia oivalluksia ja läsnäolon kokemuksia olisi mahdollista tukea toisenlaisella sanoittamisella? Miten harjoittajan autonomiaa voi harjoituksen sisällä lisätä turvallisessa ja kannustavassa ilmapiirissä? Miten olla paras mahdollinen kätilö jokaisen henkilökohtaiselle tutkimusretkelle, jossa todella on tilaa ymmärtää oman kehon salaisuuksia?
Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat viime vuoden aikana alkaneet kiehtoa minua yhä enemmän. Kokeilen erilaisia tapoja ohjata ja pyrin löytämään itselleni ja asiakkailleni luontevimman tavan. Anatominen ymmärrys ja uteliaisuus on yksi postmodernin joogan keskeisiä periaatteita ja sellaisena äärimmäisen arvokas ja kehittämisen arvoinen. Uskon, että jos linjausohjeiden sisällyttämisessä harjoitukseen voi välttää ulkokohtaista, mekaanista ketjutusta, harjoittajalle tulee tilaa rakentaa herkistymistä kehon sisäisen viisauden ääreen.
Sopivasti ja ehdottaen.
Mitä mieltä olette?
Jooga on virta sinussa 