Luovuus joogan tietoisessa liikkeessä

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Suomen Joogalehdessä numerossa 2/2020 ja se pohjautuu luentoon, jonka esitin kevättalvella Jooga -Itsetuntemus -Luovuus -viikonloppukurssilla Pikku-Syötteellä kevättalvella 2020.

Luovuus kasvaa kyvystä ottaa vastaan kehon, mielen – ja olemisen viestejä.
Ajattelemme luovuuden olevan ennen kaikkea uuden ideointia ja ennakkoluulotonta tapaa ajatella. Luovuus yhdistetään myös monenlaiseen taiteellisuuteen. Kehollisessa merkityksessä kuvittelemme luovuuden liittyvän vapaaseen, tanssilliseen liikkeeseen. Näiden lisäksi luovuutta voi lähestyä myös arkisemmin, huomioimalla tilaa, jossa se saa kasvaa. Se vaatii kuuntelutaitoa.

Keholla kyllä on asiaa, kun asetumme kuuntelemaan.

Luovuus odottaa kontaktin syntymistä ja yhteyttä omaan itseen. Emme voi olla tekemisissä sisäisen viisautemme kanssa, jos emme ole tekemisessä sisäisen maailmamme kanssa ollenkaan. Sisäinen maailmani on se, mitä koen tässä tänään. Se ei ole mitään mystistä tai tavoittamatonta. Sisäisen maailman näkeminen tarkoittaa hyvin yksinkertaisesti havaintoja kehosta ja mielen liikkeistä, omista reaktioista ja niiden takana kytevistä impulsseista. Sisäiseen maailmaan tutustuminen voi olla tutustumista omiin tunnekokemuksiin ja mielikuviin.

Tämänhetkinen kokemus minussa on kaikki, mitä minulla täysin varmasti on. Ja vaikka se on tässä, siihenkään ei voi takertua. Kokemus muuttuu ja liikkuu. Liikkeessä on mahdollista löytää uusia reittejä. Ilman liikettä ei ole muutosta ja toisin päin.

Ilman muutosta ei ole luovuutta. Luovuus on uuden luomista. Se ei tarkoita uutta keksintöä tai taiteellista tuotosta. Se voi tarkoittaa mahdollisuutta nähdä asioita tuoreesti ja tutkia yllättäviä yhteyksiä. Luovuus tarvitsee kumppanikseen aloittelijan mielen, jota harjoittelemme joogassa. Joka kerta, kun asetun joogassa liikkeeseen tai asanaan, harjoitus vaatii herkkyyttä tutkia kokemusta nykyhetkestä käsin. Emme voi nojata siihen, miltä harjoitus tuntui eilen, emmekä voi olettaa olevamme samassa kohtaa, missä olimme vuosi sitten. Siksi harjoitus on aina uusi, ja vaatii avoimuutta ja halua selvittää, mitä on nyt. Pyrimme luopumaan ennakko-oletuksista ja raivaamaan sillä tavalla nykyhetkelle tilaa.

Luovuus tarvitsee tätä tilaa.

Luova prosessi ei aina ole täysin tietoinen. Se voi olla osittain tai kokonaan tiedostamatonta muutosta. Usein turha analysointi ja määrittely tappaa intuitiivisen tietämisen mahdollisuuden. Siksi joogassa tarkkailemme arvostelematta. Kehitämme kykyämme vain havaita, analysoimatta. Emme anna merkityksiä, vaan palaamme aina vain havainnointiin.

Kun mielemme alkaa rakentaa tarinaa analyysin muodossa, toistamme sitä, mitä jo tiedämme. Toistamme aivoille ja ajatuksillemme tuttuja reittejä. Tarkkaillessa pysymme auki. Määritellessä ja pohtiessa saatamme helposti sulkeakin. Saatamme tehdä myös ylitulkintaa, koska mielemme haluaa kovasti rakentaa johdonmukaisuuksia ja lainalaisuuksia. Sen sijaan luovuus ei välttämättä noudata johdonmukaisinta reittiä. Harjoituksessa luotamme prosessiin, vaikka emme aina täysin ymmärtäisikään, mitä tapahtuu. Heittäytymisen kyky ja nojaaminen tuntemattomaan ovat sekä intuitiivisen joogaharjoituksen, että siihen sisältyvän luovuuden kulmakiviä.

Jos luovuus on uuden luomista ja vastaanottamista, mitä se tarkoittaa joogaharjoituksessa? Mitä se tarkoittaa silloin, kun opettaja on valmiiksi miettinyt, mitkä asanat teemme ja mitä niissä voisi tarkkailla?

Luovuus voi tarkoittaa sisäisen estetiikan tajua. Ei sitä, että tavoittelisin kauniita asentoja, vaan sellaista etsintää asennon sisällä, että tuntisin sen virtaavaksi, linjatuksi ja tasapainoiseksi kehon eri osien välillä. Silloin huomioimme ja arvostamme harjoituksen harmoniaa, hengityksen ja kehon liikkeen tai asennon yhteistyötä niin, että mikään ei jyrää. Etsimme kehon kokemuksen tasapainoisuutta, joka voi tapahtua esimerkiksi selkärangan kierrossa.

Luovuus voi olla myös ongelmanratkaisua. Harjoituksessa sillä on valtava merkitys. Ongelmanratkaisu vaatii tarkkaavaisuutta: havaitsemme kokemuksen, joka ei tunnu meille sopivalta. Se voi olla kipu asennossa tai sisäistä ahtautta. Silloin voimme alkaa etsiä vaihtoehtoja: säädellä, muokata tai uskaltaa luopua. Voimme kokeilla, millä keinoin epämiellyttävyyden tilalle voi saada avaruutta.

Jos olemme luoneet tilan, jossa voi tarkkailla ja keskittyä, meillä on usein kykyä myös reagoida. Tietoinen reagoiminen ei ole reaktiivisuutta. Se ei ole ensimmäisen tunteen mukaan säntäämistä ja tunteen tyhjäksi tekemistä säheltämällä tai sorkkimalla sitä pois. Tietoinen reagointi on sukua joustavuudelle. Löydämme vaihtoehtoja tai toisenlaisia tapoja lähestyä harjoitusta. Silloin liike voi olla sekä harkittua että vapaata yhtä aikaa.

Kun olemme luovia harjoituksessa, olemme uteliaita. Liikkeen laatua voi tarkistaa kehon viestien perusteella. Voimme kokeilla selkärangan aaltoliikettä hännästä tai navasta käsin. Tai voimme etsiä käsivarsien ojennuksessa asennon, jossa olkapää on tyytyväinen. Voimme tarvita säntillistä tutkimista tai pehmeää, aaltomaista liikettä. Liikumme ja säätelemme hitaasti, tunnustellen. Muutamme ja kuuntelemme, mitä mieltä kehomme oli muutoksesta. Opimme harkitsemaan toimintaamme. Opimme ottamaan palautetta vastaan.

Luovuutta ei tarvitse pusertaa tai käskyttää paikalle. Pakko tappaa tilan. Luovuus tulee, kun vain rauhoitumme kuuntelemaan. Hiljentymisen harjoittelu on aina läsnä joogaharjoituksessa. Se tulee hitaudesta, rauhasta ja omaan tilaan kääntymisestä. Vedämme aisteja sisäänpäin.

Harjoituksessa opimme liikkumaan joustavasti tasolta toiselle. Luova lähestymistapa voi vapauttaa meitä huomioimaan monia, erilaisia syvyyksiä, jota harjoituksella on meille tarjottavana. Harjoitukseen saa tulla leikkisyyttä ja sallivuutta. On luvallista muuttua puuksi tai linnuksi ja tuntea, mitä on olla juureva puu tai liitävä lintu. Voimme ymmärtää harjoituksen filosofisia tasoja, joilla on jotain annettavaa meille myös maton ulkopuolella. Saamme selvittää, voiko symboliikalla tai myyttisillä tarinoilla olla meille henkilökohtaista merkitystä. Tai löydämmekö niistä toisenlaisen oivaltamisen tason. Voimme ymmärtää jotain omista reagointitavoistamme tai siitä, millaisia tottumuksia meillä on, kun elämme tässä kehossa. Voimme tulla tietoiseksi toisenlaisen tilan ja tarinan mahdollisuudesta.

Kun harjoittelemme tietoista liikettä, ja valitsemme sen, kasvatamme samalla liikeaistien ja sisäisten aistikokemusten herkkyyttä. Harjoittamalla voimme päästä tutkimaan yhä hienovaraisempia viestejä, asennon pinnalta sen yksityiskohtaiseen kokemiseen. Voimme harjoittaa aivojamme suuntaamaan huomiota tietynlaisiin havaintoihin. Se on eräänlaista mielen treeniä.

Miksi se olisi tärkeää?

Joogaharjoitus vahvistaa aivoissamme yhteyksiä, jotka helpottavat kontaktin löytämistä oman kokemuksen tai viisauden äärelle. Alamme oppia rauhoittamaan itseämme, jotta hankalissa tilanteissa näkisimme ratkaisuja, tai tuntisimme luottamusta asettua olemaan. Hermostoa on mahdollista opettaa. On osoitettu, että voimme harjoittamalla kirjaimellisesti kasvattaa aivoissamme niitä alueita, jotka vastaavat päättelytaidoista, suunnittelusta ja harkintakyvystä. Kun tuemme hermostomme kykyä rauhoittua, olla läsnä ja harkita reaktiivisuuden sijaan, saamme avaimia edetä pienin askelin kohti omannäköistä harjoitusta. Omannäköistä elämää. Jooga tapahtuu ensisijaisesti matolla, mutta se voi tapahtua myös maton ulkopuolella. Harjoitus ei voi mitenkään olla irrallinen osa elämästämme.

Jos tällä tavoin pystymme harjoituksessa tuntemaan tietoista läsnäoloa liikkeessä, alamme kokea sen avaamia mahdollisuuksia: voimme havaita valintatilanteita, kasvattaa uteliaisuutta ja tunnistaa herkkyyttä. Silloin harjoituksesta voi tulla elämys. Siis kokemus, jossa olemme elossa jokaisen ihosenttimme kautta, virittäytyneet nykyhetkeen ja tietoisia kaiken virtaavasta luonteesta. Olemme yhteydessä itseemme monella tasolla ja ehkä tunnemme siitä rauhaa tai nautinnollisuutta.

Nautinto onkin siinä, että vain olemme, ihan täydesti ja aivan auki.

📷kuvat 1, 2 ja 4 Mirjami Lantto

Advertisement

Auktoriteetti vs. Autonomia

Viime aikoina olen tuntenut tarvetta muuttaa ohjaustyyliäni. Olen alkanut vieraantua joogassa yleisestä tavasta esittää niin sanottuja oikein-väärin -väittämiä asennoista. Me postmodernin ajan joogaopettajat osoitamme mielellämme harjoituksessa linjausvirheitä ja pyrimme opettamaan anatomisesti puhtaasti linjattua harjoitusta: älä tee näin, vaan näin. Huomioi nivelen kulma, tarkista lihasten aktivaatiot, suojaa kehon heikkoja ja hauraita rakenteita ja niin edelleen.

Tällaiselle tavalle opettaa on ainakin kaksi varsin perusteltua syytä:

Anatomisesti turvallisen harjoituksen korostaminen on syntynyt vastaiskuna joogassa pitkään vallinneeseen auktoriteettiuskoon, jossa tiettyjä asentoja on tehty tietyllä tavalla, koska aina on tehty näin. Tämä perinteikäs tapa on saattanut pohjautua asanoiden lopullista muotoa korostaviin joogaperinteisiin, jossa harjoittajien anatomisia eroja ja valmiuksia ei ole huomioitu. Yksipuolinen, kehon rajat ylittävä ja välillä ankarakin harjoittelu on altistanut monenlaisille vammoille. Biomekaniikan ja esimerkiksi fysioterapian kasvavasta ymmärryksestä kumpuava tieto on tuonut joogan valtavirtaan kestävämmän ja fyysisesti mielekkäämmän tavan harjoittaa asanoita. Huolellisilla linjauksilla pyritään välttämään ja ehkäisemään vaivoja ja vammoja fyysisesti haastavassa harjoituksessa.

Toiseksi, pikkutarkka kehon osasten asettelu ja anatomisen ymmärryksen korostaminen on yksi reitti läsnäolevaan harjoitukseen. Siinä tutustutaan kehon voimasuhteisiin, lihastyön, venymisen ja rentoutumisen eroihin ja sisäiseen kokemukseen kehonosien välisestä vuorovaikutuksesta. Tarkkaavaisuuden pitäminen kehossa voi auttaa läsnäolevan tilan saavuttamisessa etenkin silloin, kun vinkeistä ja linjausohjeista on todellista hyötyä. Eli kun harjoitus on edennyt sellaiseen vaiheeseen, jossa isovarpaan tyven aktivoiminen soturi II:ssa tuo todellisen kokemuksen tai oivalluksen koko asennon muovautumisesta jäntevämmäksi.

Olen kuitenkin alkanut pohtia, voisiko nämä edellä kuvatut hyödyt saavuttaa toisella tavoin. Asentojen ohjeistamisessa yksityiskohtaisten linjausvinkkien korostaminen saattaa viedä ojasta allikkoon. Periaate, jonka on aikoinaan pitänyt purkaa auktoriteettista ja autoritääristä harjoitusta, alkaakin muodostua purkamisen esteeksi. Siitä voi tulla auktoriteettia pönkittävää kikkailua, jossa jälleen viemme autonomian mahdollisuuden harjoittajan ulottumattomiin.

Lisäksi varoittelu ja oikean ja väärän korostaminen voi alkaa luoda mielikuvaa kehosta hauraana ja särkyvänä kokonaisuutena, jossa jokainen väärä liike on potentiaalinen haitan aiheuttaja. Tämä on puhuttanut joogan kentällä viime aikoina paljon. Olemme alkaneet ymmärtää, että esimerkiksi selkärangan suojaamisen sijaan meidän tulisi rohkaista sen kaikenlaiseen liikutteluun ja vahvistaa ajatusta siitä, että kehomme on kestävä, älykäs ja joustava kokonaisuus, joka on luotu liikkumaan monipuolisesti.

Miten kehollisia oivalluksia ja läsnäolon kokemuksia olisi mahdollista tukea toisenlaisella sanoittamisella? Miten harjoittajan autonomiaa voi harjoituksen sisällä lisätä turvallisessa ja kannustavassa ilmapiirissä? Miten olla paras mahdollinen kätilö jokaisen henkilökohtaiselle tutkimusretkelle, jossa todella on tilaa ymmärtää oman kehon salaisuuksia?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat viime vuoden aikana alkaneet kiehtoa minua yhä enemmän. Kokeilen erilaisia tapoja ohjata ja pyrin löytämään itselleni ja asiakkailleni luontevimman tavan. Anatominen ymmärrys ja uteliaisuus on yksi postmodernin joogan keskeisiä periaatteita ja sellaisena äärimmäisen arvokas ja kehittämisen arvoinen. Uskon, että jos linjausohjeiden sisällyttämisessä harjoitukseen voi välttää ulkokohtaista, mekaanista ketjutusta, harjoittajalle tulee tilaa rakentaa herkistymistä kehon sisäisen viisauden ääreen.

Sopivasti ja ehdottaen.

Mitä mieltä olette?

Harjoitus on osiensa summa

Kun suunnittelen joogatuntia, inspiroidun yleensä jostakin tietystä teemasta, lähestymistavasta, liikevariaatiosta tai omakohtaisen harjoituksen oivalluksesta. Joogatunnin suunnittelu on paljon muutakin, kuin asanoiden laittamista peräkkäin paperilla. Iso rooli on teeman lisäksi rytmityksellä ja intentiolla, taukojen ja liikkeen vuoropuhelulla sekä filosofisella viitekehyksellä. Harjoituksen pitää olla kehon kertoma tarina. Tai oikeastaan yksi luku, jossa on alku ja loppu. Hyvä tarina jää lukijansa mieleen, muuttaa ajatteluamme tai antaa sysäyksen itsetutkiskeluun.

Kun joogaharjoitus on kokonainen, mitä se silloin on? Mitä ovat kokonaisuuden osat? Tällaisten kysymysten äärellä voin puhua vain oman ymmärrykseni ja harjoitukseni kautta. Pohdinnassa on mahdotonta mennä oikeaan tai väärään, koska kaikki joogassa koettu on aina hyvin henkilökohtaista. Jooga on empiirinen harjoitus, oikeastaan jopa empiiristä tiedettä. On hurskastelua esittää mielipiteitä vailla kokemusta tai arvostella muiden mielipiteitä oman kokemuksen silmälaseilla.

Mitä on tasapaino joogassa?

On kai selvää, että kokonainen joogaharjoitus on tasapainoinen joogaharjoitus. Itse harjoitus on aina päättymätön tutkimusmatka joogan tiellä, kokonainen, mutta samalla aina puutteellinen, vajaa tai vähintään kokonaisuuden osa. Toisaalta, ei ole olemassa huonoa harjoitusta. Jokaisessa harjoituksessa voimme tehdä löytöjä ja oivalluksia. Kun puhumme joogaharjoituksesta, on väistämätöntä puhua harjoituksesta polkuna ja tienä. Ei siis yksittäisestä joogatunnista, vaan kokonaisuudesta, jossa harjoitus luo itseään aina uudelleen ja jossa jokainen osatekijä on askel pitkässä ketjussa. Siinä perspektiivissä vaillinainenkin joogaharjoitus on täydellisen merkityksellinen helminauhan kokonaisuudessa.

On hyvinkin mahdollista rakentaa tasapainoinen joogatunti, jossa huomioimme kehon eri osat ja selkärangan eri liikesuunnat, sekä energisoivat ja rauhoittavat osuudet. Mutta voimme ajatella joogaa myös kokonaisuutena, pitkänä harjoituksena, joka sen eri vaiheissaan ravitsee erilaisia tarpeita kehon, mielen ja hengen maisemassa. Näin ollen on yksittäinen liikeharjoitus, joka koostuu osista, on tuntikokonaisuus, johon valitsemme huolellisesti teemaa tukevia elementtejä ja on harjoituslinja, jossa sitkeästi ilmestymme matolle kerta toisensa jälkeen rakentaaksemme tasapainoa omaan systeemiimme monella tasolla. Lopulta on myös harjoitus, joka ei ole enää sidottuna mattoon, vaan jossa sisäistämämme asiat alkavat manifestoitua ja tulla todeksi jokapäiväisessä elämässä.

Kaikki nämä sisäkkäiset, limittyvät ja jatkuvaa keskustelua käyvät harjoituksen konkreettiset tasot ovat erilaisia näyttämöitä tasapainon tutkimiseen.

Joogassa olemme jatkuvasti tekemisissä vastakohtien kanssa. Joogaa tutkiessani törmään aina uusiin paradokseihin, jotka jostain kummallisesta syystä tuntuvat hyvin relevanteilta. Jooga ON oikeastaan vastakohtien välistä vuoropuhelua. Siinä tutkimme, miten vastakohtia herättelemällä luomme kompromisseja repimättä mihinkään suuntaan ja miten keinumalla puolelta toiselle voimme alkaa hahmottaa keskilinjaa, keskitietä. Tasapainoa. Mitä oikea puoli kertoo, mitä vasen. Miten kehonosat elävät suhteessa toisiinsa. Millä tavalla huomioimme kehon etupuolta ja selkäpuolta. Miten olemme tasapainossa vaivannäön ja hellittämisen heilurissa.

Joogassa leikimme epäsymmetristen ja symmetristen asentojen kanssa. Vuorottelemme niitä ja tarkkailemme puolieroja. Käytämme harjoituksessa energiaa, vahvuutta ja elinvoimaa rakentavia työkaluja, mutta yhtälailla restoratiivista harjoitusta: palauttavaa ja rentouttavaa liikettä ja asentoja, joissa lihastyöstä luovutaan. Harjoittelemme toisaalta lihasketjujen aktivoimista, mutta myös lihasjännityksen purkamista. Joskus pyrimme molempiin samassa asennossa ja tutkimme siten kehon kokonaisuutta ja mielen liikettä kehon systeemeissä. Joskus haluamme antautua pelkästään toiseen näistä. Tarjoamme keholle yhtäällä ojennusta, toisaalla supistumista: kehon takaketjussa jännitystä ja etupuolella rentoutumista tai toisin päin. Kyljen rutistamista ja toisen avaamista. Pakaran aktivoimista ja lonkankoukistajan pidentymistä. Vastakohdat ovat läsnä joka hetki. Emme voi milloinkaan liikkua yksiulotteisesti.

Näin vuorottelemalla vaikutamme kehosysteemiimme, voimme havaita muutoksia kehon toiminnassa, joustavuuden tai vahvuuden lisääntymisessä ja mielen joustavuuden, vakauden tai keskittymisen rakentumisessa. Harjoitus vaikuttaa koko systeemiimme: aivoihin ja hermostoon, keho-mieli -yhteyteen, sisäelimiin ja ruoansulatukseen, sekä hormonitoimintaan. Ja tietysti faskioihin ja niveliin, verenkiertoon ja nestekiertoon. Joogassa tutkimme erityisesti selkärangan liikesuuntia, ylläpidämme ruotomme elinvoimaa ja teemme tilaa ääreishermostolle ja selän ytimessä virtaavalle selkäydinnesteelle.

Pranayama (joogan hengitystekniikat), tietoisuus hengityksestä ja hengityksessä on joogan liima ja silta, eri osasia yhteen sitova elementti. Hengitys tarjoaa meille joka hetki mielenkiintoista tarkkailtavaa: hengityksen kahdensuuntainen liike on antamista ja saamista, kaasujen vaihtokauppaa. Se tekee kehomme rajoista huokoisemmat, olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Oikeastaan ympäristö hengittää meidän kauttamme.

Joogan harjoittajina olemme usein kiinnostuneita siitä, miten ja missä jooga vaikuttaa. Pystymme näkemään transformaatiota monella tasolla, kun annamme tilaa tarkkailulle. Tarkkailun ja läsnäolon taito kehittyy harjoitusta tekemällä. Tarkkailun myötä kasvaa erottelukyky ja mahdollisuus vaikuttaa reagointitapaamme.

Opimme siis vähitellen luomaan tasapainoa joogan liikekielessä vakauden ja helppouden välille, joko yksittäisessä asanassa, tai liikevariaatioiden, ponnistelun ja hellittämisen keskinäisessä suhteessa. Voimme huomata, jos jompikumpi näistä energioista on enemmän läsnä persoonassamme: kummalla puolella mieluummin viihdymme.

Voimme tehdä huomioita siitä, onko meille luontevampaa kannustaa itseämme, suuntautua ulospäin ja johdatella itsemme omaan maksimisuoritukseen ja rajojen kolisteluun vai olemmeko omimmillamme vetäytyessämme, luopuessamme tai kääntyessämme sisäänpäin. Vierastanko taaksetaivutuksia, ahdistunko kierroissa, nautinko soturipidoista? Onko matolla läsnä lempeyttä ja hellittämistä tai rohkeutta ja sitkeyttä? Entä maton ulkopuolella? Kumpaakin taitoa tarvitaan elämässä, jotta voimme joustavasti, tasapainoisesti ja omaa potentiaaliamme hyödyntäen ja raviten navigoida eteenpäin.

Harjoituksessa tasapainottelemme monenlaisten asioiden keskellä. Linjaudumme sisältäpäin ja etsimme tietoisuuden tukikohtia kehostamme. Linjaudumme myös tilassa, ja etsimme asanoissa painopistettä, tukipintoja ojentautumista maan ja taivaan välissä. Teemme tilaa kehossa ja luomme tilan tunnetta kahden ajatuksen tai impulssin ja reaktion väliin.

Käytämme myös mielellämme metaforia ja symboleita harjoituksen etsimisen työkaluina. Samaistumme erilaisiin elementteihin: tuleen, ilmaan, maahan ja veteen, feminiiniseen ja maskuliiniseen liikkeeseen ja kuun, auringon ja erilaisten luonnonelementtien tarjoamaan kehosymboliikkaan.

Asana on kuin virtaan astumista. Kokonaisessa harjoituksessa hyväksymme sen, että muutos on osa harjoitusta. Asana on jokaisella kerralla uusi kysymys ja harjoitukseen pysähtyessä kehossamme ja mielessämme alkaa toisenlainen liike, virta ja etsintä. Jooga on aina syklinen prosessi ja useimmiten, kun siihen heittäytyy, se alkaa kuljettaa omalla tavallaan, muovautuen muihin elämän olosuhteisiin. Kun harjoittelemme jonkin aikaa, huomaamme että kehosta ja hengestä alkaa rakentua synteesi, jossa ravitsemme sielun tasapainottelua. Tulee syvyyttä, ehkä oivalluksia ja kokemus alituisesta muutoksesta.

Joogaharjoitus ei ole koskaan valmis. Jotta voimme astua harjoituksen tielle ja luottautua siihen, että harjoitus kantaa, meidän täytyy uskaltaa luottaa siihen, että kaikki tarvittava on jo tässä, olemassa, joka hetki.

Kuvat: Mirjami Lantto

Kun tuli syys

Kun kevät vaihtui kesäksi, vuodenajan askelmerkit olivat oikeastaan jo ilmassa, jos olisin osannut katsoa. Nyt kun tarkastelen taaksepäin, koko kulunut vuosi on tuuppinut minua kohti luopumista. Vähitellen teema on kasvanut mittasuhteissaan yhä syvällisemmäksi sisäiseksi kamppailuksi. Kenties muistutuksena siitä, että en voi opettaa irti päästämistä, ellen ole itse kyynärpäitä myöten ottanut tuntumaa siihen. Joskus käy niin, että elämä omassa merkillisyydessään kokoaa meille oppitunnin, joka on yhtä hartaudella pinottu, kuin kolmivuotiaan palikkalinna. Kun luulin oivaltaneeni opetuksen, tarjolla oli uusi haaste. Jokainen uusintakierros kaivautui syvemmälle, kerros kerrokselta lähemmäs perustarpeitani ja omia sokeita pisteitäni.

Mikään ei koskaan poistu, ennen kuin olet oppinut sen, mitä tarvitset. Jos kuvittelimmekin, että osaamme päästää irti mielikuvista, takertumisesta, toiveistamme ja toimintatavoistamme, saatamme pian huomata, että läksy oli opittu vasta puoliksi. Hellittämisen, luopumisen ja luottautumisen harjoittelu on jatkuvaa ensi-iltaa. Välillä koin, että olin mielestäni jo tutkinut teemaa omassa elämässäni riittämiin. Sitten jokin seuraava käänne osoitti, että vielä on työtä tehtävänä: tässä tällainen uusi lähestymiskulma, olepa hyvä.

Luopumisen idea on valunut harjoituksiinikin ja harjoituksen myötä myös joogan opetukseen. Asanaharjoituksessa jokainen savasana on aina uusi mahdollisuus harjoitella hellittämistä, pehmentymistä ja tyhjentymistä. Jokaisessa hengityksessä on vastaanottamisen ja irrottautumisen symboliikkaa. Uloshengityksessä teemme tilaa uudelle sisäänhengitykselle, eikä meidän tarvitse huolehtia keuhkojen täyttymisestä: tila kyllä kasvaa itsestään, ilman ponnistelua. Hengityksen virrassa emme tarvitse ohjailua tai puuttumista. Riittää, että annamme uloshengityksen tapahtua ja puramme hellästi esteitä sen tieltä. Takertuminen ja hellittäminen kumoavat toisensa, ne eivät voi olla läsnä yhtä aikaa.

Joogaharjoituksen tila ei ole automaattisesti puhdas tarpeesta pitää kiinni ja tarttua toiveisiin. Asanaharjoitus on itse asiassa hyvin helposti altis tavoittelemiselle ja takertumiselle. Emme suostu uskomaan, ettei kehomme taivu samoin kuin naapurin matolla. Tai haluamme lempeyden ja helpon hengityksen kustannuksella yltää sellaiselle muotojen tavoitetasolle, joka meidän mielestämme määrittää edistyneen harrastajan. Takertuminen ja kiinnipitäminen ovat aina läsnä. Niiden kanssa on tehtävä tuttavuutta harjoitus toisensa jälkeen.

Paitsi, että uloshengitys on aina luopumista ja tyhjentymistä fysiologisesti, sitä voi tietoisesti käyttää irtipäästämisen työkaluna. Uloshengityksessä on aina mielen tyynnyttämisen elementti ja siitä voi tarkkailun kautta tulla tietoiseksi. Uloshengitys toimii kauniina ja yksinkertaisena siltana kehossamme parasympaattiseen, rauhoittavaan hermostoon – aina mielen toimintojen tasolle asti. Kun hengitän syvään, ehdotan keholleni ennen kaikkea viipymistä uloshengityksessä. Sisäänhengitys tapahtuu.

Tietoisen läsnäolon avulla olen oppinut tutkimaan hellittämisen ja kiinnipitämisen kokemuksia kehossani. Tunnen takertumisen rintakehässä ja päänsärkynä ohimoilla. Huomaan, miten haluni takertua viimeisiinkin kontrollin rippeisiin elää puristavana kourana rintalastan alla. Huomaan vuorottelevani eteen- ja taaksetaivutusten välillä. Käpertyväni kuuntelemaan omaa keskustaa ja itsen syvempiä kerroksia ja sitten kokeilevani avautumista, vastaanottamista ja tilan luomista. Kun rohkeutta ja vakautta on riittävästi, muovaan tilaa sotureissa ja kolmioissa. Tunnen, miten kädet laajentavat sydäntä. Mutta aina on kaikkein vaikeinta luovuttaa kaikki pois savasanan hetkellä. Hellittäminen on keholle vieraampi tila.

Joogaharjoituksessa simuloimme turvallisesti luopumisen ideaa. Vapaaehtoinen luopuminen on hyvä konsti opettaa omalle mielelle tämän aiheen anatomiaa. Tipahdamme kuitenkin aivan toiseen sarjaan, kun emme saa enää valita itse, mistä luovumme. Olen pohtinut, mihin kaikki tämä pakotettu irrottautuminen minua valmistaa. Joudunko vielä hyvästelemään jonkun ihmissuhteen? Vai opinko olennaisen arvon vähemmästäkin? Tiedän, etten pyytänyt tätä teemaa elämääni, mutta kun sitä käsittelen, huomaan, että olen kaiken sen myös tarvinnut. Ja vieläkin, siitäkin huolimatta, pyristelen vastaan.

Olen joutunut päästämään menemään monenlaisia asioita. En osaa sanoa, menetänkö vai irrotanko ainoastaan. Useat niistä ovat olleet mieleni rakennelmia: toiveita, käsityksiä, suunnitelmia ja ennen kaikkea tarvetta säilyttää hallinnan ja kontrollin illuusio. Aikataulut. Visiot. Minun mielipiteeni. Minun tarpeeni. Minä ohjaimissa. Luopuessa harjoittelemme myös ja ennen kaikkea luopumista egosta.

Kaiken sen rinnalla sellaiset rastit, joissa olen joutunut jättämään seiniä, tavaraa ja materiaalisia tarpeita, tuntuvat ainoastaan pieniltä pyörteiltä suuressa virrassa. Omaan kehoon ja terveyteen liittyvät asiat ovat sen sijaan muistutuksia siitä, mihin voimme perustaa vakautta elämässämme. Ne ovat opettamassa minua oivallukseen siitä, mihin voin vaikuttaa ja mitkä asiat eivät ole käsissäni.

Luopuessa ja luopumisen harjoittelussa on myös kääntöpuolensa. On opittava tunnistamaan asiat, joiden puolesta on valmis näkemään vaivaa ja joiden taakse haluaa asettua seisomaan varmasti ja sinnikkyydellä. Luopuminen vääristä asioista voi ohjata meitä petolliselle reitille, jossa olemme valmiit luovuttamaan ja vetäytymään myrkylliseen liikkumattomuuden ja apaattisuuden tilaan. Vaikka joudumme pakotetustikin menettämään tärkeitä asioita, on arvoja, jotka ovat sen väärtejä, että ne kannattaa rakentaa aina uudelleen, tilasta ja uudesta oivalluksesta käsin.

KUVAT: Mirjami Lantto

Mitä jooga oikeastaan opettaa elämästä?

Edellisen kirjoituksen aikaan olin ajautunut pois joogamatolta. Sairastin ja sairastin, eikä keho-mieli ollut lopulta enää valmis vastaanottamaan harjoitusta. Todennäköisesti yritin jollain intuitiivisella tavalla puhdistaa kehoani, sillä vähäinen harjoitukseni koostui lähes yksinomaan kierroista. Toisaalta huomasin, miten harjoitus valui maton ulkopuolelle, kuten kirjoitinkin.

Voi, olla, että joskus elämässä on vain kausia, jolloin puolustuskyky ontuu ja keho on alttiimpi taudeille. Oli niin tai ei, viimein pyysin homekoirat tutkimaan taloa ja samalla viikolla asuimmekin jo evakossa. Niin yllättäen voi kaikki muuttua. Nips naps ja elämän järjestys asettuu uudelleen.

 

Olen palannut joogamatolle ja kierrot ovat vaihtuneet näyttämölle vähitellen hiipineisiin taaksetaivutuksiin. Huomaan, että otan vastaan uutta.

Usein kuulee puhuttavan siitä, miten joogaharjoitus on oikeastaan koko elämän harjoitus. Viemme jälkiä, tilanteita ja havaintoja matolle ja tuomme harjoituksessa käsittelemiämme asioita arkeen maton ulkopuolella. Olen usein miettinyt, miltä se tavallisen joogaharrastajan korvaan kuulostaa. Puhummeko kieltä, joka tuntuu ymmärrettävältä? Toistammeko vain kauniita ja merkityksellisen kuuloisia elämäntaitolauseita, joihin olemme törmänneet sosiaalisessa mediassa? Yritämme ehkä kuulostaa viisailta ja syvällisiltä? Haluamme antaa itsestämme mielikuvan ihmisenä, joka osaa suhtautua rakentavasti ja lempeydellä kaikkiin vastoinkäymisiin?

Ehkä me joogasta innostuneet karkotamme tavallisen harrastajan tunnilta heittäytymällä mystisen metafysiikan vedätettäväksi?

Vai onko niin, että joogassa nimenomaan kiehtoo sen holistisuus? Kenties joogatunnit täyttyvät juuri siksi, että saamme – jos emme ihan vastauksia, niin ainakin hyviä kysymyksiä myös omaan arkeemme. Se voi alkaa melko huomaamattomasti ja yksinkertaisesti, kun koemme joogaharjoituksen jälkeen erilaista tasapainoisuutta tai hetkellistä tyyneyttä ja päätämme palata. Tai kun tunnemme, että keho nauttii liikkeestä ja se mitä tapahtui, oli tarpeellista tai hyvää. Jos on taitava opettaja, joka osaa välittää kysymyksiä ja kannustaa havaintojen tekoon, kokemus vähitellen laajenee. Ehkä tulee syvyyttä ja oivalluksen hetkiä.

Olen itse ollut onnekas. Päädyin sattumalta ensimmäisellä joogatunnillani sellaisen opettajan harjoitukseen, jolla oli ymmärrystä länsimaisen ihmisen tarpeista ja kyky välittää ohjauksessaan joogan tapaa keskustella kehon kanssa. Jännitin ensimmäistä joogakurssiani. Ajattelin, että se saattaisi olla aika pitkästyttävää ja erikoiselta kuulostava opettajan nimi mietitytti: onko se edes suomeksi. En tiennyt joogasta mitään.

Ensimmäisen tunnin aikana jo aavistelin kuitenkin jotain hyvin ratkaisevaa. Taitava opettaja puhui kehosta, kuin keholla olisi ollut oma ääni. Ei tarvinnut olla kovin nokkela oivaltaakseen, että kun puhuttiin kehosta, oli matkassa myös symboliikkaa. Ja kun tutkimme erilaisia asentoja ja kehon vastauksia niihin, tutkimme myös mahdollisuutta nähdä harjoitus peilinä oman mielemme rakenteille ja suhtautumistavoille. En voi tietenkään sanoa, kokivatko muut näin, mutta oletan, että opettajan suosio tuskin perustui katteettomiin ajatelmiin.

Silloin tunsin, että olin tietyllä tavalla prosessoimassa omaa elämäntilannettani samalla, kun harjoituksella oli hyvin tyynnyttävä vaikutus. Nykyään koen, että harjoitukset periaatteet ravitsevat henkilökohtaisen elämäni kudelmia ja antavat minulle näkökulmia. Kokeilen matolla asioita, jotka hyödyttävät minua myös silloin, kun ratkaisen oman elämäni haasteita tai pysähdyn tarkkailemaan ja ihmettelemään.

Tärkeimmät oivallukseni ovat liittyneet siihen, miten linjaan itseäni suhteessa ympäröiviin tapahtumiin ja oman mielen liikkeisiin. Olen harjoitellut sitä, millaista voimaa ja intentiota käytän, kun lähestyn uusia tilanteita. Olen opetellut joogamatolla olemaan tarkkailijan roolissa. Siitä on ollut valtavasti apua myös maton ulkopuolella. Tarkkailijan olemuksesta käsin olen pystynyt tutkimaan omia toimintamallejani ja olemaan rehellisemmin ja vailla rajoittavia tulkintoja oman itseni kanssa keskustelussa. Olen pystynyt antamaan tilaa vaihteleville tunteille, tuntemuksille ja ajatuksille ja näkemään niiden todellisen merkityksen ja roolin erilaisissa tilanteessa, ajautumatta jyräävien ajatusmyllyjen vietäväksi.

Opimme harjoituksessa ottamaan tilanteet ja kokemukset vastaan sellaisenaan, yrittämättä puskea todellisuutta toiseksi. Ehkä pikemminkin myötäilemme ja ohjailemme, keinumme aallonharjoilla ja -pohjilla. Olennaista on tietenkin, ettemme vetäydy pelkästään tarkkailemaan passiivisen hyväksynnän tilaan, vaan osaamme suhteuttaa toimintaamme sopivalla volyymilla parhaaksi arvioimaamme suuntaan.

Matolla opimme lempeyden ja kannustuksen välistä tasapainoa. Ehkä opimme myös tulkitsemaan, milloin on tarvetta hellittää ja päästää irti, ja milloin otamme rohkeasti omaa tilaa ja venyttelemme rajojamme. Harjoituksen avulla saatamme löytää itsemme pohtimasta sitä, mikä on lopulta pysyvää. Panemme merkille, että harjoitus elää jatkuvasti, ja että kehomme muuttuu päivästä toiseen, hengityksemme hetkestä toiseen. Huomaamme, että kiinnipitäminen on illuusioon ripustautumista ja se, mikä todella vain on, on jotain syvempää kuin minun haluni, ajatukseni ja vaihtuvat impulssini.

Ja niin sitten käy, että joogasta tuleekin yhtäkkiä hyvin epäitsekäs harjoitus. Minun omien asentojeni syvyyksien ja voimasuhteitten ja joogahousujeni ja kolotusteni ja havaintojeni rinnalle tulee aavistus jostain yhteisestä ja perustavammasta. Jostain, joka ei ole muotoon sidottua. Vaikka harjoittelenkin itselleni joogamatolla, huomaan, että kokemus maton ulkopuolella vähitellen muuttuu. Erillisyyden kokemus haalenee. Tulee luottamusta ja kykyä heittäytyä kannateltavaksi elämän monenlaisissa käänteissä. Tulee myös rauhaa ottaa vastaan se, mitä on ja tulee. Alan nähdä itseäni instrumenttina.

Palataan alkuun. Kun siis homekoirien käynnin jälkeen itkin järkytystä miehelleni, totesimme kuin yhdestä suusta, että tästä taisikin tulla minulle mindfulnessin loppukoe, hyväksyvän tietoisen läsnäolon tähänastisin suurin askelma. Tiedän, että kenenkään henki ei varsinaisesti ollut vaarassa, enkä menettänyt ketään läheistä, mutta samalla tunnistin, että tämä on sellaisen kokoluokan kriisi, jota en ollut vielä elämässäni saanut eteeni. Ja siinä se nyt oli. Käytin kaikki oppimani konstit. Asetuin ”matolle” katsomaan, mitä tapahtuu ja kokeilin antaa tunteiden kulkea lävitse ja virran liikuttaa.

Nyt siitä on kulunut pian kuukausi ja lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon. Kriisi on sysännyt minut paikkoihin ja rooleihin, joihin huomaan kuuluvani. Olen ajatellut, että minun kehoni ja minun mieleni ovat muuttuneet yhtäkkiä välineeksi toisenlaisen polun tutkimiseen. Päädyin fyysisesti sinne, missä minulle oli tarvetta ja mitä minä olin vailla. Mieleni kanssa liikuin ihan uusiin havaintoihin pysyvyyden, suunnitelmallisuuden ja tarpeiden suhteen. Jokainen ilmassa ollut johdatuksen palanen löysi yllättäen uutta merkitystä.  Tätä en oikein kehtaa ääneenkään sanoa, kuulostan melkein aforismikirjalta. En osannut arvata, että hometalokriisi kätkisi sisäänsä onnen siemenen. Tuntuu, kuin ihmeissäni seuraisin sivusta, kuinka parighasana ottaa uuden muodon.

Miten tavallisesta flunssasta tulikin joogaharjoitus

Tiedättekö sen tunteen, kun tavalliselta, harmittomalta vaikuttanut flunssa vain kestää ja kestää. Ja kestää. Samassa kurimuksessa minä ja lapseni, sitkumassa neljän seinän sisällä.

Ihmisessä (minussa ainakin) käynnistyy sarja psykologisia prosesseja. Ne menevät ehkä jotenkin tähän tapaan:

• Ensimmäisen viikon ajan mieli koettaa pysytellä positiivisena. Keho käy omaa taisteluaan, mutta ajatuksen tasolla vallitsee toiveikkuus: Huomenna tuntuu jo paremmalta. Tauti on todennäköisesti viikossa ohi, kun vähän hidastan, meditoin, surauttelen smoothieita, imeskelen sinkkiä ja juon hunaja- ja inkiväärivettä. Lapsen flunssa on ennenkin tainnutettu viikossa.
• Toisella viikolla toiveikkuus väistyy hitaasti hiipivän epätoivon tieltä. Keho on väsynyt pyristelyssään, mieli muuttuu ankeammaksi ja epäilyksen haamut aloittavat lentonsa. Lapsi vaatii entistä tiiviimmin leikkiseuraa. Kun tauti vain pahenee toisen viikon loppua kohden, alkaa paniikki vallata pinta-alaa mindfulnessilta. Mieli aloittaa oman pikku hyrränsä, jossa jossittelu, tuskaisuus ja pessimistin aivolohko tekevät näyttävän kaappauksen. En ehdi tehdä töitäni, kaikki asiat vain seisovat paikallaan, koti rapistuu, lumityöt ovat tekemättä ja sitä pirun lunta vain tulee ja tulee.

Pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että oma harjoitus kärsii, suorastaan lakastuu. Monen peräkkäisen taudin jälkeen lasken, että ainakin kaksi jollei kohta kolme kuukautta on hukkaantunut rikkonaisella kotiharjoituksella, josta rytmi on karannut. Eikä joogamatto lopulta löydä lainkaan tietään ulos kantokassistaan. Keho muistuttaa siitä, mutta ennen kaikkea mieli. Tunnen oloni kaikella tavoin jäykäksi ja jähmeäksi virtaavuuden ja joustavuuden sijaan. Olen vapiseva ja ylävartalo on köyristynyt kilpikonnamaiseksi suojakuvuksi kaikkea kurjuutta vastaan.

Toisen viikon lopussa kaikki elämänhalu ja -ilo on mennyt. Maailma näyttää synkältä. Koti tuntuu vankilalta. Itsearvostus tippuu maakuoppaan. Ajatustoiminta on tahmeaa ja väritöntä. Kiitollisuusharjoitukset illalla nukkumaan mennessä eivät tuo muutosta aamun ankeuteen, kun lima tukkii kurkun ja herättää kakomaan.

Sitten tulee käänne.

• Toisen ja kolmannen viikon vaihteessa tapahtuu jotain. Pyristely lakkaa ja tulee kumma hiljaisuus. Kaikenlaisten huolten laarissa prioriteetit yhtäkkiä vaihtavat paikkaa. En osaa sanoa, onko kyse lamaantumisesta vai oivalluksesta, mutta lopulta mieli tyhjenee ja yksi kerrallaan kaikki huolet ja jossittelut lipuvat pois. Fuck the business. Fuck the house. Huolilaarin pohjalle leijuu yksi ainokainen höyhen: Kun vain olisin terve, kunpa lapsi vain tervehtyisi. Ja kyse on kuitenkin vain ärhäkästä flunssasta.

Kolmas viikko, eikä maailma kaatunut vieläkään. Yritys on pystyssä. Kodissa on edelleenkin seinät, mutta luojan kiitos, että on. Jääkaapissa on ruokaa. Lapsi leikkii. Raajani ovat tallella. Muoviroskaa kertyy meriin, mutta vielä täällä ollaan ja Maan sydän jaksaa sykkiä ja tähdet loistaa.

On kyse sitten taudin aiheuttamasta mielen tylsistymisestä tai jonkinlaisesta uudesta tietoisuuden heräämisestä, mielessä alkaa vilkkua vain yksi totuus: Nyt on näin.

Näiden vaiheiden jälkeen teen huomion: joogaharjoitukseni on siirtynyt hetkellisesti pois matolta ja se on tässä näin. Arjessa, taudissa, ajatuksissa. Ja ihan yhtä lailla, kun mattoharjoitus paljastaa minusta itsestäni monenmoista, viikkojen sairastelusta tulee henkinen joogamattoni.

Kolmas viikko on silkkaa joogaa, aamusta yöhön. Törmään ajatusrakennelmiini ja tapaani suhtautua vastoinkäymisiin. Huomaan, että jossittelun ja kauhuskenaarioiden taustalla on tarpeeni olla jossain muualla, kuin missä nyt olen. Olen niin huolissani siitä, mitä voisi tapahtua ja miten kurja tilanne onkaan, että kehitän itselleni rytmihäiriöitä. Satya, totuudellisuus joogassa, on myös sitä, että näen rehellisesti, mitä on. Lisäämättä mitään. Ja kun rauhallisesti nykyisyyttä tarkastelen, juuri mikään ei ole muuttunut. Eivät planeetat muutamassa viikossa muuta sijaintiaan.

Neljännen viikon sarastaessa huomaan ja tunnen, että olen keskellä vellovaa prosessia. Jotenkin oivallan, että tehtävänäni on tulla majakaksi keskellä myrskyä. Jooga on mielen liikkeiden hiljentämistä.

Harjoituksen myötä kehon ja mielen liikeradat tulevat tutuiksi. Tulemme tietoiseksi siitä, missä kompensoimme, missä puskemme ja pakotamme ja missä vilahdamme aidan alitse. Harjoitus saa meidät havahtumaan kokemukseen ja luomaan tilaa ärsykkeen ja reaktion väliin. Opin ottamaan vastaan palautetta itsestäni. Huomaan, miten asemoin itseni suhteessa olosuhteisiin, toiveisiini, tilaan ja ympäröiviin tapahtumiin. Kun navigoimme eteenpäin tarpeeksi hitaasti ja tarkkaavaisesti, huomaamme, jos odotusten ja todellisuuden välillä on ristiriita.

Havaitsen, että omat odotukseni kaksinkertaistavat taudin taakan. Tuumin, että jos jooga on minulle jotain opettanut, niin joustavuutta, jotta voisin tarvittaessa taipua ja vakautta, jonka voin löytää horjumisenkin keskeltä. Neljäs viikko käynnistyy. Melko intensiivinen harjoitus, sanoisin.

Onko ahimsaa näkynyt?

Kun jouluaattona asetuin makuulle joogamatolle, totesin, että olin saanut jouluvieraakseni ahimsan. En heti tiennyt, kuinka pyytää hänet sisään tai mitä hänelle tarjoaisin. Tänään toivon voivani sanoa: Tervetuloa ahimsa, olen tässä seuratakseni sinua.

(Kuinka vaikeaa ja vastenmielistä!)

Ahimsa käännetään suomeksi usein väkivallattomuudeksi, tai oikeastaan ei-väkivaltaisuudeksi. Sitoudumme joogaharjoituksessa hyväksyvän kuuntelevaan ja lempeään lähestymistapaan, jonka reunaehdot kirjoitetaan omassa nykyhetkessämme. Joudumme luottamaan väkivallattomuuteen aina uudelleen astuessamme harjoitukseen. Väkivallattomuus itseään kohtaan joogamatolla on vain pieni osa ahimsan ajatusta, mutta kenties sellaiseksi rajattuna hyvä ankkuri aloittaa. Suuremmassa mittakaavassa ahimsa käsittää koko filosofisen näkökulman siitä, miten suhtaudumme ympäristöön, ja etenkin muihin elollisiin olentoihin. Se on yksi joogan tunnetuimpia, keskeisimpiä ja nykyihmistä puhuttelevampia periaatteita.

Voi olla, että ahimsan idea vakiinnuttaa paikkansa ihmisen ajatusmaailmassa vasta jonkin mittaisen joogamatkan myötä. Se saattaa hiipiä arkeen pienin askelin, melkein huomaamatta. Sen lähde ja perusta on kuitenkin omassa harjoituksessa, joten on mielestäni täysin oikein ja perusteltua puhua siitä fyysisen joogaharjoittelun taustateemana. Usein matolla näyttäytyy koko kuva elämästä ja se, mikä tapahtuu matolla, tapahtuu myös muualla. Väkivallattomuuden periaate joogaharjoituksessa on yksi ahimsan kiehtovimmista aspekteista, sillä niin moniulotteinen ja haastavuudessaan raastava sen kehoitus on.

Monien arkisten prosessien ja sattumusten summana ahimsa kolkutteli joogamatolleni joulun aikaan. Kulunut vuosi on ollut vaativa. Haasteet oman kehon hyvinvoinnissa ovat taistelleet tilastaan isojen elämänmuutosten ja yrityksen perustamisen keskellä. Kaikenlaisten paineiden, tekosyiden ja oikeiden syiden alla olen nipistänyt vaivannäöstä omassa harjoituksessani. Kehoni tarpeet ovat joutaneet kyytiläisen asemaan. Niinpä niiden huomionkipeys on kasvanut yhä äänekkäämmäksi.

Sellaisessa tilanteessa pysähtyminen matolle ei ole kaikkein kiitollisin tai helpoin kokemus.

Takaraivossa jyskyttää lakkaamatta pettymys ja huono omatunto siitä, että en ole joogannut niin usein, kuin uskon olevan hyväksi. Jooga-aikaani on leimannut suunnittelutyö. Joogamatolle astuessani olen joutunut krokotiilinkyynelein hyväksymään sen, että en ole fyysisiltä taidoiltani siinä, missä toivoisin olevani.

On kuilu todellisuuden ja toiveiden välillä.

Nykyhetken tunnustaminen on ensimmäinen vaikea kohta ja väkivallattomuuden testi. Joudun miettimään suhtautumistani. Sitä, miten puhun itselleni ja miten katson oman kehoni vajavuutta, heikkoutta tai joustavuuden puutetta. Millaisin sanakääntein selitän itselleni, että nyt on nyt, ja kehoni ei pysty sellaiseen, mihin aiemmin?

Siinä kohtaa on vaikeaa katsoa itseään lempeästi ja löytää sisäiseen dialogiin ystävällisyyttä. Ei kai ole tarkoituskaan, että paapoisin itseäni, ymmärtäisin loputtomiin tai antaisin automaattisen synninpäästön. Vaikeus on itsessään jo siinä, että suhtautumisessani en arvottaisi tilannetta. Pidättäytyisin siis tuomitsemasta tai säälimästä. Olisin vain, että: Okay, tällainen tilanne tässä nyt on.

Seuraava ahimsan kompastuskivi tulee reaktioissa ja jatkotoimenpiteissä. On oikeastaan kolme mahdollisuutta, ehkä jopa neljä.

Pettymyksestä seuraa aika luontaisesti viha, josta voi rakentua kurinpalautuksen kaltainen suunnitelma. Siinä puskemme kohti tavoitteita väkivalloin, ehkä rankaisemmekin itseämme vätystelystä tai kerta kaikkiaan teemme kehostamme rakenteluprojektin. Ja edistystä tapahtuu. Tietysti. Vaan ehkä kovalla hinnalla. Jos olemme liian ankaria, liian ehdottomia ja sokeita kehon viesteille, voi keho pahimmassa tapauksessa mennä rikki.

Samaan lopputulokseen vie myös toinen vaihtoehto, jossa tekisi mieli vain ummistaa silmät todellisuudelta. Silloin voisi kuvitella, että pystyn aivan hyvin siihen, mihin aina ennenkin. Itseään on yllättävän helppo huijata: Ei pieni kipu mitään haittaa, tai oikeastaan eihän ilman vaivannäköä tule tuloksiakaan. Kun jossain sitten vihloo, nappaan särkylääkkeen.

Todellisuudentilan kieltäminen voi myös johdatella varkain pois matolta. Siinä vaihtoehdossa tulee kovasti kaikkea muuta tekemistä, eikä millään meinaa ehtiä joogamatolle lainkaan. Ei ihan hirveästi kiinnosta huomata, mikä on asianlaita. Avaan mieluummin suklaapaketin ja luen päivän lehden huomatakseni viimein, että: Hups, aika vain katosi johonkin, käärin maton auki sitten huomenna.

Havainto toiveiden, tavoitteiden ja nykytilan välillä voi tietysti lannistaakin. Tässäkään vaihtoehdossa en puhu itselleni kovin ystävällisesti, vaan harmittelen, miksi olen niin laiska ja saamaton. Miksi aina elämä tulee väliin? En ole hyvä tässäkään. Käyn joogamatolle, mutta en saa harjoitusta liikkeelle. Vaeltelen. Teen harjoituksia, joissa pysyn kilometrien päässä mukavuusalueeni rajoilta. Turhaudun ja ärsyynnyn itseeni. Sätin ja ahdistun. Joskus tästä vaihtoehdosta voi lähteä jalostumaan jotain älykkäämpää, sillä se tavallaan pakottaa myös itsetutkiskeluun. Tai sitten luovutan.

Viimeinen vaihtoehto tapahtuu jokaisen joogin ihannemaailmassa. On havainto: Nyt on näin. On huomio: En ole tyytyväinen. Ja on päätös lähteä tutkimaan muutosta, astua virtaan. Silloin asetun joogaharjoitukseen avoimesti, uteliaisuudella. Päätän tehdä siitä säännöllisen tavan käyttämällä rakkaudellista itsekuria. Tutkin harjoituksessa lempeästi omia rajojani, lähestyen kehon kykyjen maksimia ja odotellen reunalla, että rajat siirtyvät itsestään. Sillä niin tapahtuu. Siinä on se ihmeellisyys.

Tässä ihannetilanteessa on halu antaa joogaharjoitukselle mahdollisuus, ikään kuin antaisin sen johdattaa. Silloin olemme tarkkoina itsemme kanssa, mutta emme vetäydy pois kehityksen kohdista, vaan suuntaamme kiinnostuneena tyrskyä päin. Ei joogankaan ahimsa tarkoita sitä, että tekisin vain itseäni miellyttäviä harjoituksia ja hykertelisin hyvässä olossa. Silloin en luo mahdollisuutta muutokselle. Tässä onkin se vaikein kohta, jossa voi kompastua, liioitella tai heittäytyä ylivarovaiseksi. Jooga on arvokasta myös sellaisena harjoituksena, jossa lempeästi pysyttelemme aloillamme, viivymme nykyhetkessämme ja hoidamme itseämme odottamatta mitään erityistä tapahtuvaksi.

Siis milloin ja missä on itsen koettelun hieno raja? Se täytyy löytää joka kerta uudelleen.

Miten kirjoittaa joogasta?

Onko jooga salatiedettä? Kuka on valmis ottamaan pureksittavaksi joogan filosofiaa? Missä kulkee kirjoittajan vastuu?

Muutama viikko sitten matkasin erään kokeneen jooganopettajan kanssa pohjoisesta etelään ja takaisin. Autossa istuessa oli aikaa pohdiskella monenlaisia joogakysymyksiä. Yksi aiheemme jäi niin tiiviisti mieleeni, että en saa niiltä ajatuksilta rauhaa. Keskustelumme pohjalta aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa sen, mitä joogasta voi kirjoittaa ja puhua? Ihan ensimmäiseksi kysyin itseltäni, onko kysymys oikeastaan edes oikeutettu, vaikka se nousikin minusta itsestäni. Seuraavaksi huomasin ajatella, mitä joogasta ja itsestäni kertoo se, että kysymys ennen kaikkea on edes olemassa, mahdollinen.

Kenelle ja mitä joogasta voi puhua?

Valtava kysymys. Melkein en pysty edes lähestymään sitä millään järkevällä aloituslauseella. Ehkä on ensin jäljitettävä kysymykselle oikeutusta, ennen kuin voi alkaa hioa vastausta. Miksi joogasta ei voisi kirjoittaa blogia, miksi ymmärrystä ja kysymyksiä ei voisi jakaa? Kysymys tuntuu hullulta ja epäreilulta, etenkin kun se kyseenalaistaa koko blogin idean.

Mutta eipä hätäillä. Etenkin jooganopettajan näkökulmasta kysymys alkaakin tuntua yllättävän ajankohtaiselta, ihmeen osuvalta ja yhtäkkiä melko tärkeältä. Jooga on harjoitus, jota emme voi ymmärtää ilman empiiristä lähestymistä. Jooga, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, tarkoittaa paljon muutakin, kuin se mitä ulospäin näemme:

Venyttelemme itseämme, liikumme muodosta ja asennosta toiseen ja etsimme tasapainoa ja vahvuutta. Kyllä. Mutta myös venyttelemme itseämme, liikumme muodosta toiseen ja etsimme tasapainoa ja vahvuutta. Jotta. Ja sitten joogan opetus. Ja pysähtyminen tähän.

Joogan filosofia voi joissain tapauksissa olla selkeästi sisään koodattuna harjoitukseen, joissain tapauksissa ei ainakaan ensinäkemältä. Kun puhumme joogasta tässä jälkimmäisessä muodossa, mikään ei estä meitä keskustelemasta soturin linjauksista, hyvistä takareiden venytyksistä ja natarajasanan valmistelusta. Tai siitä hyvästä olosta, joka fyysistä joogaharjoitusta seuraa. Kuitenkin, jos keskustelu jää vain tähän, vähintään menetämme jotain, enimmillään loukkaamme valtavaa joogan perinnettä ja ymmärrystä, jota se takanaan kuljettaa. Jos on tarkoitus ihmetellä joogaa kokonaisuutena, on mahdotonta kirjoittaa ja keskustella ilman perinteen ja historian tunnustamista ja taustalla elävää filosofiaa.

En edelleenkään halua sanoa, etteikö jooga riittäisi fyysisenä harjoituksena jumppakalenterissamme. Totta kai se riittää ja sellaisenaan tekee meille hyvää! Ei meidän kaikkien tarvitse lukea Spinozaa tai Nietzscheäkään. Mitä siitäkin tulisi? Enkä minäkään tiedä, miten älypuhelin toimii niin kuin toimii.

Mutta JOS kirjoittaa joogasta niin kuin minä ymmärrän joogan, mitä silloin voi kirjoittaa?

Blogissa en voi mitenkään hallita lukijakuntaani. Joogan julkisessa pohtimisessa piilee tietynlainen dilemma, ehkä vaarakin, vaikka se onkin sanana turhan voimakas. ’Ongelma’ kenties.

Joogan kieli voi kuulostaa siihen tottumattomalle erikoiselta.

Se voi muistuttaa new age -henkistä voima-aforismeilla ryhdistettyä uskomusten joukkoa tai kerta kaikkiaan rinnastua erilaisiin uskomushoitoihin, joista kaikki eivät kestä kriittistä tai inhimillistä tarkastelua. Symboliikka, kielikuvat ja maailmankatsomus voivat tuntua kaukaisilta ja vierailta, jos emme aseta niitä kontekstiinsa itämaisten perinteiden rinnalle, vaan tulkitsemme puhtaasti oman länsimaisen maailmankuvamme pohjalta. (Ei ole kysymys huonommasta tai paremmasta maailmankuvasta, vain kahdesta aika erilaisesta.) Joogan näkemys ihmiskehosta voi ehkä kuulostaa huuhaalta koshineen, chakroineen ja nadeineen, mantrat voivat muistuttaa uskonnollista hurmosta ja filosofia vaikuttaa turhanpäiväiseltä ja abstraktilta käsitteiden pyörittelyltä.

Tästä seuraa kaksi ongelmaa:

Jos emme samalla kannusta kriittiseen ajatteluun, on vaarana, että ihminen nielaisee helposti koko maailmankuvan ja alkaa suhtautua siihen fanaattisesti. Taustalla voi olla halu löytää elämästään puuttunut palanen ja selitys ja tarkoitus omille vaikeuksille. Filosofiasta voi tulla helppo konsti ulkoistaa kaikki jonkin kiehtovan ajatusrakennelman kannattelemaksi. Voi olla, että omakohtainen tutkiminen, kokeminen ja tarkkailu jäävät toissijaiseksi ja ensisijaista on lyöttäytyä yhteen jooga-aforismien kanssa. Saattaa myös olla, että kirjoittajana tulkitsen joitakin asioita väärin ja luon vääriä mielikuvia, sillä minulla ei ole kaikkea tietoa.

Toinen ongelma on hieman päinvastainen. Varomattomasti joogasta kirjoittamalla ja puhumalla voin tehdä vahinkoa koko harjoituksen perinteelle. Joogan ymmärtäminen sitä kokematta on mahdotonta. Jos kirjoitan omista oivalluksistani lukijalle, joka kurkistaa joogan maailmaan uteliaisuuttaan, vasta ovenraosta, väärinkäsitysten vaara on ilmeinen. Filosofia ei avaudu yhdestä, kahdesta blogitekstistä. Voi kuulostaa siltä, että jooga on jotain erityistä ja hienoa, jonka avulla minäkin voin tulla paremmaksi ihmiseksi ja hieman buustata julkisuuskuvaani. Mutta ennen kaikkea on vaarana, että vahvistan mielikuvaa joogasta tavoittamattomana harjoituksena. Sellaisena, jossa on jotain outoa, erikoista tai luotaantyöntävää. Ongelma on siinä, jos joogasta kirjoittamalla lisään epäluuloja tai vastakkainasettelua.

Ihminen tutustuu joogan opetuksiin sitten kun on itse valmis. Se ei tapahdu blogia lukemalla. Jooga avautuu matolla, mutta myös keskusteluissa ja joogan teksteissä. Joogablogi ei voi mitenkään tarjota koko kuvaa. Skeptiselle ja kärjistävälle ajattelulle se saattaa toimia sytykkeenä syytöksille ja kyräilylle.

Näin on aina. Kaikelta ei voi suojautua. Kirjoittamisen henki on haittoja vahvempi. Joogan ytimessä on yhteyden luominen, aika monella tapaa. Yhteyden luominen toisiin voi sisäisesti tapahtua uppoutumisen tilassa, mutta ulkoisesti ja konkreettisesti se voi tulla nykyaikana verkkoon. Mikä olisi sitä parempi kanava? Jooga on aina, koko historiansa ajan sopeutunut ympäristöönsä ja muokkautunut ympäröivän kulttuurin tarpeisiin. Siksi se on elävää kulttuuria. Joogan suosion räjähdysmäinen kasvu länsimaissa kertoo siitä, että jooga harjoituksena mukautuu erilaisiin yhteiskuntiin, löytää ilmenemismuotonsa ja uudistuu.

Muinoin joogan historiassa harjoitusta pidettiin harvojen ja valittujen oikeutena. Harjoitukseen vihittiin ja sen opit olivat osittain salaisia. Ihan perustelluista syistä varmaankin. Joogan jotkut aspektit vaativat syventymistä ja sitoutumista tiiviiseen harjoitteluun. Oli käytännön kokemuksen kautta opittu ja ymmärretty, että joogan tie kulkee tiettyjen vaiheiden kautta ja rauhalliselle etenemiselle on syytä varata aikansa.

Onko joogablogin kirjoittaminen epäkunnioittavaa joogan perinteitä kohtaan? Kenen kunnioitus silloin on vaakalaudalla, tarkkailun alla, ansaittavana? Kenen varpaille astun?

Voimakkaampana silti elää tarve purkaa mielikuvaa joogasta salaisena ja saavuttamattomana harjoituksena. Modernissa yhteiskunnassa jooga voi meille harjoittajille olla tietoisuuden tutkiskelua, nykyhetkessä elämistä, sekä omien rajojen sisäistä ja ulkoista tarkkailua kehon kautta. Ei siinä minun mielestäni ole mitään kovin radikaalia, vaarallista tai salaista.

Vai mitä mieltä olet?

Voisiko joogan paketoida kolmeen kohtaan?

Kun eilen ajoin lumisateessa erään opiston syyskauden viimeisille joogatunneille, kysyin itseltäni: Mitä haluan kauden päätteeksi sanoa?

Yllättävää kyllä, en jäänytkään epäröimään vastausta. Huomasin, että halusin kääriä syksyn kolmeen havaintoon, jotka ovat ohjaamani joogan ydinaiheita.

Matchaa kirjoittamisen tueksi.

Nämä kaksi ryhmää olivat aloittelevia joogaryhmiä, vaikka tiedän, että joukossa on pitkään jooganneita vasta-alkajien lisäksi. Tällaiset ryhmät, joissa on laaja edustus monissa eri vaiheissa olevia harrastajia, ovat opettajalle aina tietynlainen haaste ja toisaalta oppimisen ja innostuksen lähde. Olen nauttinut suunnattomasti saadessani ohjata kiinteitä, harjoitukselle uteliaita ryhmiä. Olen kuitenkin joutunut syksyn aikana miettimään, mikä on ohjaamani joogan ydintä. Mihin suuntaan haluan harjoitusta luotsata? Ennen kaikkea: Mikä joogassa voisi olla sellaista, joka puhuttelee vasta-alkajan lisäksi aina uudelleen myös harrastajaa?

Jälkeenpäin huomaan, että olen kuljettanut näitä kolmea teemaa jokaisessa joogassani läpi syksyn. En pysty puolueettomasti arvioimaan, olenko onnistunut välittämään ryhmilleni haluamaani. Sen pystyvät arvioimaan vain osallistujat omassa kokemuksessaan. Jokaisella ohjauskerralla häilyn siinä tarkoitusten välimaastossa, että en haluaisi sanoa liikaa, vaan jättää harjoitukselle tilaa ja toisaalta: opettajan tehtävä on tarjota osallistujille idea siitä, mistä kaikessa oikeastaan on kysymys. Tarjoan välineen, mutta ehdotan myös kiintopisteitä harjoitukseen, muutoin arjessa kiihdyttelevä mieli ei välttämättä osaa tarttua kiinni kokemukseen. En voi pakottaa ketään omaksumaan omaa joogafilosofiaani, vaan haluan esittää ajatuksia: ehkä ja mahdollisesti, tutki ja tarkkaile.

Niinpä korostinkin ryhmilleni sitä, että tämä on minun tulkintani joogasta, joku toinen ymmärtää sen toisin.

1. Joogassa on kyse liikkeen ja hengityksen keskustelusta, yhteistoiminnasta ja vuoropuhelusta. Houkuttelemme kehoamme mukautumaan hengityksen rytmiin.

Joku lukijoista saattaa todeta, että tämä on valhe. Ei liikkeen ja hengityksen sitominen yhdessä toimivaksi kokonaisuudeksi ole sen paremmin joogan alkupiste kuin sen päämääräkään. Joogan tarkoitus piilee jossain muualla.

Sekin on totta. Ehkä tietoisen hengityksen sitominen kehon käyttöön fyysisellä ja liikunnallisella tavalla on pikemminkin modernin joogan tulkinta, kuin alkuperäisen joogan tahto. Se on kuitenkin tulkinta, jonka miljoonat harrastajat ympäri maailman allekirjoittavat kehoillaan, joka päivä. Siinä harjoituksessa piilee joogan taika ja vaikutusmahdollisuus. Hengityksen ja liikkeen yhdistämisen voima on tietoisuuden harjaantumisessa. Siis siinä, että opimme katsomaan kehoamme kokonaisuutena ja tavoitamme karkailevan mielen hengityksen avulla kehoomme. Siksipä ei ole ensimmäistä kohtaa ilman toista.

2. Jooga on tietoisuutta ja tarkkailua. Teemmepä voimakasta tai lempeää joogaa, mukana on aina tietoisen läsnäolon näkökulma. On toive pysyä harjoituksessa kokonaisena ihmissysteeminä.

Käsittääkseni ei ole olemassa fyysisyyteen painottuvaa (siis liikkuvaa) joogalajia, josta puuttuisi jonkin asteinen keskittymisen tavoittelu. Liikkeen sovittaminen hengitykseen auttaa mieltä tulemaan tietoiseksi siitä, mitä juuri nyt matolla tapahtuu. Harjoituksesta tulee vähitellen liikemeditaatiota. Kun keskitymme itseemme ja tulemme tietoiseksi siitä, mitä olemme sen sijaan, että askartelisimme siinä, mitä emme ole, maailmasta tulee hieman avarampi. Henkilökohtaisen tarkkailun harjoittelu toimii kahteen suuntaan. Se antaa meille arvokasta tietoa itsestämme ja harjoittaa aivoja ja hermostoamme, mutta se myös hyödyttää laajemmassa perspektiivissä kaikkea ympärillämme. Siitä, mihin tarkkailu voi sisäisesti ja yhteisöllisesti johtaa, on ehkä mielekästä kirjoittaa joskus toiste.

3. Jooga on harjoitus, joka tapahtuu omien rajojen sisällä.

Joogaharjoitus tapahtuu fyysiset raamimme huomioiden kohti tavoitteita ja muutosta. Joogan ahimsan, väkivallattomuuden periaatteen ikuinen haaste ja vaikeus näkyy jokaisella ohjaamallani tunnilla, eikä vähiten omassa harjoituksessani. Se on kutsu, johon täytyy sitoutua joka kerta matolle astuessaan ja siitä huolimatta monesti jyräämme yli. Tässä kohtaa opettajan ja ohjaajan merkitys on ratkaiseva. Nykyjoogaan alkaa olla jo sisäänkirjoitettuna houkutus seurata egon vietteleviä kutsuhuutoja. Meidän joogaajien luoma joogakuvasto ikään kuin esittää joogan harjoituksena, jossa tavoittelemme tietynlaista kehon estetiikkaa ja taidonnäytettä. Sillä on kauneuteen, viehättävyyteen ja markkinointiinkin liittyvät arvonsa, mutta sen rinnalla olisi muistettava tämä: Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Etenemme ja liikumme aina kehomme rajoissa. Siksi joka kerta on kysyttävä uudelleen, mihin kehoni on tänään valmis.

Se ei tarkoita alistumista johonkin kehon staattiseen tilaan, koska sellaista ei ole. Se ei tarkoita myöskään luopumista tavoitteista ja suunnasta. Eikä se tarkoita mahdollisuuksien eliminoimista. Edistyminen on mahdollista myös itselle ystävällisellä tavalla. Opettajan on ohjattava kunnioittamaan omia rajoja. Vastuu ohjeen toteuttamisesta on aina myös vastaanottajalla.

Toivon, että ryhmäläiseni tunnistivat nämä teemat ja pystyivät nyökyttelemään siksi, että ajatukset olivat jo tuttuja. Joka kerta, kun joku asiakkaistani ottaa tunnilla aikaa oman liikkeen tunnusteluun ja huolelliseen säätelyyn tai modifioimiseen, tunnen hiljaista ylpeyttä!

Miksi kysymysten esittäminen on niin tärkeää

Edellisessä kirjoituksessani totesin, että jooga on minulle ollut aina kysymysten esittämistä. Miksi jooga kysyy, sen sijaan, että tarjoaisi vastauksia? Miksi joogamatolla vältämme analyyttistä tarkkailua ja luotamme empiirisiin oivalluksiin?

Aaro Hellaakoskella on paikkansa tässäkin blogikirjoituksessa. Hänen runonsa Ilta käärii tämän ihmettelyn varsin kauniiseen sanalliseen muotoon:

—

Oli aivan turhaa ja tuskallista

luo salaisuuksien ponnistaa.

Se on loppumattoman louhimista,

se on pohjattomuuden luotaamista,

se on kysymysmerkkien seulontaa.

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.

Ole tyhjä vain. Ole auki vain.

Suo salaisuuksien tulla luoksi

tai haipua niinkuin pilvet juoksi

yli metsän latvojen humisevain.

—

Löydettyäni tämän lapsuuteni runon uudelleen, hämmästyin, kuinka paljon viittauksia löydän siitä omaan joogapolkuuni. Runon merkitys elämäntarinassani herättää uudelleen vanhan oivalluksen: olen matkannut joogafilosofian polkua jo kauan ennen kuin jooga käsitteenä virtasi eteeni. Ne kysymykset, joita joogan välineistöllä esitämme, ovat universaaleja kysymyksiä. Ne ajatuksenjuoksut, joita kysymyksistä seuraa, on ajateltu jo tuhat kertaa jokaisessa maailman kolkassa ennen minua.

Ihmisellä on aina tarve päästä perimmäisten kysymysten äärelle. Kun unohdamme sen tarpeen, hukkaamme itsemme, tulemme yksinäisiksi ja juurettomiksi ja tempaudumme mukaan hetkellisten pikavoittojen maailmaan. Joogan fyysinen esiinmarssi lännessä voi olla yksi vastaliike heilurissa sille, että olemme menettämässä kyvyn astua ihmisen ja universumin vuorovaikutuksen äärelle. Olemme ehkä kyselemättä joutuneet nielemään maailmankuvan, jossa keho ja mieli ovat erillisiä, jossa tietoisuutta pidettiin pitkään vain materian värähtelynä ja jossa ei ole ollut sijaa nähdä ihmistä erottamattomana osana ympäröivää elämää. Tässä maailmankuvassa keho on meistä erillinen, korjattavissa oleva koneisto. Ehkä harva meistä on allekirjoittanut ajatusta näin, mutta keho-mielen yhteyden julistaminen ei ole ollut länsimaisessa postmodernissa yhteiskunnassa aikaisemmin kovin muodikasta. Olemme ajautuneet maailmankuvaan, jossa emme enää ymmärrä ihmissysteemiä elävänä organismina, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja jossa henkistä ja fyysistä puolta ei olekaan mielekästä pilkkoa erilleen.

Joogaharjoituksessa käärimme joogamattomme auki ja alamme kehon fysiikan kautta vähitellen lähestyä keho-mieli -yhteyttä ja tietoisuuden taidetta. Huomaamme, että jossain vaiheessa fyysiseen harjoitukseen tulee mukaan ihmettelyä ja että kehon tarkkailu lipsuu maton ulkopuolellekin. Ja jos harjoituksessa on taitava opettaja, kysymykset saattavat leijua mukana alusta alkaen.

Joogaharjoitus fyysisenä treeninä on loistava liikuntamuoto. Se kehittää meitä monella eri tavalla, joustavuuden, vakauden, koordinaation ja tasapainon harjoituksena. Joogan jälkeinen virkeyden, rauhan ja selkeyden tunne voi silti pikemminkin johtua siitä, että harjoitukseen liitetään – tietoisesti – tietoisuuden elementti.

Harjoitus houkuttelee läsnäoloon ja läsnä oleva harjoitus pitää huolta kehon rajojen suuntaisesta työskentelystä. Läsnäolosta alkaa herätä ihmettely, nousta kysymyksiä ja rakentua oivalluksia. Fyysisen kehon tarkkailu ja täsmällinen liikuttaminen muuttuvat tietoisuuden harjoitukseksi matolla. Läsnäolon taito hiipii harjoituksen yli arkisiin tilanteisiin. Sitä kautta omaan keskukseemme suunnattu tarkkailu alkaakin tuottaa hedelmää meidän ympärillämme, kun huomaamme tutkailevamme reaktioitamme vuorovaikutustilanteissa ja tuovamme tietoisuuden elementtiä kanssakäymiseen ympäristön kanssa. Ainakin se on mahdollisuus, jonka voimme tiedostaa.

Joogaharjoitus on kuitenkin aina jollain tavalla hyvin yksityisten kysymysten esittämistä. Kysyn keholtani, mitä sille kuuluu, miten se voi ja missä ajatukseni viilettävät. Kierroissa kysyn selältäni, kuinka pitkälle voin edetä. Joogan flowssa hengitys ehdottaa liikesuuntaa, keho päättää, millaisia myönnytyksiä tekee ja mieli askartelee sopeutuakseen. Jalkojen epäsymmetrisissä, lantiota avaavissa asennoissa, kuten sotureissa ja puolikuun asennoissa, olen jatkuvasti auki viesteille, joita kehosta nousee. Onko asento liian pitkä? Revinkö kehoani? Voisinko hellittää kasvojen lihaksissa? Voisinko rakentaa lisää tukea keskivartaloon ja lantioon? Miten olen linjannut jalkani suhteessa tukeen ja muuhun kehoon? Suuri ”Mutta” piilee siinä, olenko avoinna kysymyksille. Tunnistanko, että ne ovat siellä? Ja ennen kaikkea: Haluanko kuunnella?

Kysymykset eivät ole aina vastausta vaativassa muodossa, kysymysmerkki perässään. Usein jooga on vain ihmettelyä ja avoimeen tilaan asettumista. On havaintoja, jotka saattavat jäädä pitkiksi ajoiksi irrallisiksi mysteereiksi. On heikkoja signaaleja ja epämukavuutta, jotka eivät suostu sanoiksi. On yllättäviä tunnekokemuksia, jotka tuntuvat syntyvän tyhjästä.

On suuri virhe sortua analyysiin, arvottamiseen ja selittämisen tieteeseen. Silloin sulkeudumme ja vetäydymme poispäin kehosta. Silloin päästämme järkeilevän ja johdonmukaisen mielemme sotkemaan havainnointia, jonka juuret voivat olla päättelyketjujen saavuttamattomissa ja käsitteiden ulottumattomissa. Jooga on empiirinen, ei analyyttinen harjoitus. Vastaus voi löytyä, kun irrotamme ponnistelusta ja etsimisestä. Eikä vastauksiinkaan kannata jäädä kiinni. Ne ovat usein vain uusien kysymysten alkuja.

Joogan myötä oivalsin, että en kävellessä nostanut jalkojani, että auktoriteettien seuraaminen oli minulle vaikeaa ja että selinmakuulla, savasanassa, ennen kaikkea luottamuksen saavuttaminen mattoon oli minulle merkittävää. Kysymyksiä ja elämyksiä tulee vuoron perään. Kaikki vastauksetkin ovat vain pilviä lipumassa ohi, hetkellisiä ja muotoaan muuttavia. On tärkeää oivaltaa, että joogaharjoituksessa emme elä päämme sisällä vaan kehossamme. Joogassa emme ole ratkaisemassa mitään, vaan ottamassa vastaan. Analysoidessamme rajoitamme itsemme aivoillemme tuttujen ja mukavien järkeilyreittien varaan. Päämme sisällä unohdamme kehomme viisauden. Se ei ole yhtä nokkelaa ja nopeaa, eikä useinkaan tarjoa tekevälle mielellemme riittävästi tarttumapintaa. Siksi kysymme kiireettä aina uudelleen, kun asetumme matollemme.

—

Suo silmien paistaa, henkien tuulla

läpi tuntosi valvovan tuokion.

Vain hiljaisella on korvat kuulla.

Kun askelet hiipivät porraspuulla

vain odottajan ovi auki on.

Aaro Hellaakoski: Ilta

 

Kuvat: Mirjami Lantto