Harjoitus on osiensa summa

Kun suunnittelen joogatuntia, inspiroidun yleensä jostakin tietystä teemasta, lähestymistavasta, liikevariaatiosta tai omakohtaisen harjoituksen oivalluksesta. Joogatunnin suunnittelu on paljon muutakin, kuin asanoiden laittamista peräkkäin paperilla. Iso rooli on teeman lisäksi rytmityksellä ja intentiolla, taukojen ja liikkeen vuoropuhelulla sekä filosofisella viitekehyksellä. Harjoituksen pitää olla kehon kertoma tarina. Tai oikeastaan yksi luku, jossa on alku ja loppu. Hyvä tarina jää lukijansa mieleen, muuttaa ajatteluamme tai antaa sysäyksen itsetutkiskeluun.

Kun joogaharjoitus on kokonainen, mitä se silloin on? Mitä ovat kokonaisuuden osat? Tällaisten kysymysten äärellä voin puhua vain oman ymmärrykseni ja harjoitukseni kautta. Pohdinnassa on mahdotonta mennä oikeaan tai väärään, koska kaikki joogassa koettu on aina hyvin henkilökohtaista. Jooga on empiirinen harjoitus, oikeastaan jopa empiiristä tiedettä. On hurskastelua esittää mielipiteitä vailla kokemusta tai arvostella muiden mielipiteitä oman kokemuksen silmälaseilla.

Mitä on tasapaino joogassa?

On kai selvää, että kokonainen joogaharjoitus on tasapainoinen joogaharjoitus. Itse harjoitus on aina päättymätön tutkimusmatka joogan tiellä, kokonainen, mutta samalla aina puutteellinen, vajaa tai vähintään kokonaisuuden osa. Toisaalta, ei ole olemassa huonoa harjoitusta. Jokaisessa harjoituksessa voimme tehdä löytöjä ja oivalluksia. Kun puhumme joogaharjoituksesta, on väistämätöntä puhua harjoituksesta polkuna ja tienä. Ei siis yksittäisestä joogatunnista, vaan kokonaisuudesta, jossa harjoitus luo itseään aina uudelleen ja jossa jokainen osatekijä on askel pitkässä ketjussa. Siinä perspektiivissä vaillinainenkin joogaharjoitus on täydellisen merkityksellinen helminauhan kokonaisuudessa.

On hyvinkin mahdollista rakentaa tasapainoinen joogatunti, jossa huomioimme kehon eri osat ja selkärangan eri liikesuunnat, sekä energisoivat ja rauhoittavat osuudet. Mutta voimme ajatella joogaa myös kokonaisuutena, pitkänä harjoituksena, joka sen eri vaiheissaan ravitsee erilaisia tarpeita kehon, mielen ja hengen maisemassa. Näin ollen on yksittäinen liikeharjoitus, joka koostuu osista, on tuntikokonaisuus, johon valitsemme huolellisesti teemaa tukevia elementtejä ja on harjoituslinja, jossa sitkeästi ilmestymme matolle kerta toisensa jälkeen rakentaaksemme tasapainoa omaan systeemiimme monella tasolla. Lopulta on myös harjoitus, joka ei ole enää sidottuna mattoon, vaan jossa sisäistämämme asiat alkavat manifestoitua ja tulla todeksi jokapäiväisessä elämässä.

Kaikki nämä sisäkkäiset, limittyvät ja jatkuvaa keskustelua käyvät harjoituksen konkreettiset tasot ovat erilaisia näyttämöitä tasapainon tutkimiseen.

Joogassa olemme jatkuvasti tekemisissä vastakohtien kanssa. Joogaa tutkiessani törmään aina uusiin paradokseihin, jotka jostain kummallisesta syystä tuntuvat hyvin relevanteilta. Jooga ON oikeastaan vastakohtien välistä vuoropuhelua. Siinä tutkimme, miten vastakohtia herättelemällä luomme kompromisseja repimättä mihinkään suuntaan ja miten keinumalla puolelta toiselle voimme alkaa hahmottaa keskilinjaa, keskitietä. Tasapainoa. Mitä oikea puoli kertoo, mitä vasen. Miten kehonosat elävät suhteessa toisiinsa. Millä tavalla huomioimme kehon etupuolta ja selkäpuolta. Miten olemme tasapainossa vaivannäön ja hellittämisen heilurissa.

Joogassa leikimme epäsymmetristen ja symmetristen asentojen kanssa. Vuorottelemme niitä ja tarkkailemme puolieroja. Käytämme harjoituksessa energiaa, vahvuutta ja elinvoimaa rakentavia työkaluja, mutta yhtälailla restoratiivista harjoitusta: palauttavaa ja rentouttavaa liikettä ja asentoja, joissa lihastyöstä luovutaan. Harjoittelemme toisaalta lihasketjujen aktivoimista, mutta myös lihasjännityksen purkamista. Joskus pyrimme molempiin samassa asennossa ja tutkimme siten kehon kokonaisuutta ja mielen liikettä kehon systeemeissä. Joskus haluamme antautua pelkästään toiseen näistä. Tarjoamme keholle yhtäällä ojennusta, toisaalla supistumista: kehon takaketjussa jännitystä ja etupuolella rentoutumista tai toisin päin. Kyljen rutistamista ja toisen avaamista. Pakaran aktivoimista ja lonkankoukistajan pidentymistä. Vastakohdat ovat läsnä joka hetki. Emme voi milloinkaan liikkua yksiulotteisesti.

Näin vuorottelemalla vaikutamme kehosysteemiimme, voimme havaita muutoksia kehon toiminnassa, joustavuuden tai vahvuuden lisääntymisessä ja mielen joustavuuden, vakauden tai keskittymisen rakentumisessa. Harjoitus vaikuttaa koko systeemiimme: aivoihin ja hermostoon, keho-mieli -yhteyteen, sisäelimiin ja ruoansulatukseen, sekä hormonitoimintaan. Ja tietysti faskioihin ja niveliin, verenkiertoon ja nestekiertoon. Joogassa tutkimme erityisesti selkärangan liikesuuntia, ylläpidämme ruotomme elinvoimaa ja teemme tilaa ääreishermostolle ja selän ytimessä virtaavalle selkäydinnesteelle.

Pranayama (joogan hengitystekniikat), tietoisuus hengityksestä ja hengityksessä on joogan liima ja silta, eri osasia yhteen sitova elementti. Hengitys tarjoaa meille joka hetki mielenkiintoista tarkkailtavaa: hengityksen kahdensuuntainen liike on antamista ja saamista, kaasujen vaihtokauppaa. Se tekee kehomme rajoista huokoisemmat, olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Oikeastaan ympäristö hengittää meidän kauttamme.

Joogan harjoittajina olemme usein kiinnostuneita siitä, miten ja missä jooga vaikuttaa. Pystymme näkemään transformaatiota monella tasolla, kun annamme tilaa tarkkailulle. Tarkkailun ja läsnäolon taito kehittyy harjoitusta tekemällä. Tarkkailun myötä kasvaa erottelukyky ja mahdollisuus vaikuttaa reagointitapaamme.

Opimme siis vähitellen luomaan tasapainoa joogan liikekielessä vakauden ja helppouden välille, joko yksittäisessä asanassa, tai liikevariaatioiden, ponnistelun ja hellittämisen keskinäisessä suhteessa. Voimme huomata, jos jompikumpi näistä energioista on enemmän läsnä persoonassamme: kummalla puolella mieluummin viihdymme.

Voimme tehdä huomioita siitä, onko meille luontevampaa kannustaa itseämme, suuntautua ulospäin ja johdatella itsemme omaan maksimisuoritukseen ja rajojen kolisteluun vai olemmeko omimmillamme vetäytyessämme, luopuessamme tai kääntyessämme sisäänpäin. Vierastanko taaksetaivutuksia, ahdistunko kierroissa, nautinko soturipidoista? Onko matolla läsnä lempeyttä ja hellittämistä tai rohkeutta ja sitkeyttä? Entä maton ulkopuolella? Kumpaakin taitoa tarvitaan elämässä, jotta voimme joustavasti, tasapainoisesti ja omaa potentiaaliamme hyödyntäen ja raviten navigoida eteenpäin.

Harjoituksessa tasapainottelemme monenlaisten asioiden keskellä. Linjaudumme sisältäpäin ja etsimme tietoisuuden tukikohtia kehostamme. Linjaudumme myös tilassa, ja etsimme asanoissa painopistettä, tukipintoja ojentautumista maan ja taivaan välissä. Teemme tilaa kehossa ja luomme tilan tunnetta kahden ajatuksen tai impulssin ja reaktion väliin.

Käytämme myös mielellämme metaforia ja symboleita harjoituksen etsimisen työkaluina. Samaistumme erilaisiin elementteihin: tuleen, ilmaan, maahan ja veteen, feminiiniseen ja maskuliiniseen liikkeeseen ja kuun, auringon ja erilaisten luonnonelementtien tarjoamaan kehosymboliikkaan.

Asana on kuin virtaan astumista. Kokonaisessa harjoituksessa hyväksymme sen, että muutos on osa harjoitusta. Asana on jokaisella kerralla uusi kysymys ja harjoitukseen pysähtyessä kehossamme ja mielessämme alkaa toisenlainen liike, virta ja etsintä. Jooga on aina syklinen prosessi ja useimmiten, kun siihen heittäytyy, se alkaa kuljettaa omalla tavallaan, muovautuen muihin elämän olosuhteisiin. Kun harjoittelemme jonkin aikaa, huomaamme että kehosta ja hengestä alkaa rakentua synteesi, jossa ravitsemme sielun tasapainottelua. Tulee syvyyttä, ehkä oivalluksia ja kokemus alituisesta muutoksesta.

Joogaharjoitus ei ole koskaan valmis. Jotta voimme astua harjoituksen tielle ja luottautua siihen, että harjoitus kantaa, meidän täytyy uskaltaa luottaa siihen, että kaikki tarvittava on jo tässä, olemassa, joka hetki.

Kuvat: Mirjami Lantto

Miten tavallisesta flunssasta tulikin joogaharjoitus

Tiedättekö sen tunteen, kun tavalliselta, harmittomalta vaikuttanut flunssa vain kestää ja kestää. Ja kestää. Samassa kurimuksessa minä ja lapseni, sitkumassa neljän seinän sisällä.

Ihmisessä (minussa ainakin) käynnistyy sarja psykologisia prosesseja. Ne menevät ehkä jotenkin tähän tapaan:

  • Ensimmäisen viikon ajan mieli koettaa pysytellä positiivisena. Keho käy omaa taisteluaan, mutta ajatuksen tasolla vallitsee toiveikkuus: Huomenna tuntuu jo paremmalta. Tauti on todennäköisesti viikossa ohi, kun vähän hidastan, meditoin, surauttelen smoothieita, imeskelen sinkkiä ja juon hunaja- ja inkiväärivettä. Lapsen flunssa on ennenkin tainnutettu viikossa.
  • Toisella viikolla toiveikkuus väistyy hitaasti hiipivän epätoivon tieltä. Keho on väsynyt pyristelyssään, mieli muuttuu ankeammaksi ja epäilyksen haamut aloittavat lentonsa. Lapsi vaatii entistä tiiviimmin leikkiseuraa. Kun tauti vain pahenee toisen viikon loppua kohden, alkaa paniikki vallata pinta-alaa mindfulnessilta. Mieli aloittaa oman pikku hyrränsä, jossa jossittelu, tuskaisuus ja pessimistin aivolohko tekevät näyttävän kaappauksen. En ehdi tehdä töitäni, kaikki asiat vain seisovat paikallaan, koti rapistuu, lumityöt ovat tekemättä ja sitä pirun lunta vain tulee ja tulee.

Pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että oma harjoitus kärsii, suorastaan lakastuu. Monen peräkkäisen taudin jälkeen lasken, että ainakin kaksi jollei kohta kolme kuukautta on hukkaantunut rikkonaisella kotiharjoituksella, josta rytmi on karannut. Eikä joogamatto lopulta löydä lainkaan tietään ulos kantokassistaan. Keho muistuttaa siitä, mutta ennen kaikkea mieli. Tunnen oloni kaikella tavoin jäykäksi ja jähmeäksi virtaavuuden ja joustavuuden sijaan. Olen vapiseva ja ylävartalo on köyristynyt kilpikonnamaiseksi suojakuvuksi kaikkea kurjuutta vastaan.

Toisen viikon lopussa kaikki elämänhalu ja -ilo on mennyt. Maailma näyttää synkältä. Koti tuntuu vankilalta. Itsearvostus tippuu maakuoppaan. Ajatustoiminta on tahmeaa ja väritöntä. Kiitollisuusharjoitukset illalla nukkumaan mennessä eivät tuo muutosta aamun ankeuteen, kun lima tukkii kurkun ja herättää kakomaan.

Sitten tulee käänne.

  • Toisen ja kolmannen viikon vaihteessa tapahtuu jotain. Pyristely lakkaa ja tulee kumma hiljaisuus. Kaikenlaisten huolten laarissa prioriteetit yhtäkkiä vaihtavat paikkaa. En osaa sanoa, onko kyse lamaantumisesta vai oivalluksesta, mutta lopulta mieli tyhjenee ja yksi kerrallaan kaikki huolet ja jossittelut lipuvat pois. Fuck the business. Fuck the house. Huolilaarin pohjalle leijuu yksi ainokainen höyhen: Kun vain olisin terve, kunpa lapsi vain tervehtyisi. Ja kyse on kuitenkin vain ärhäkästä flunssasta.

Kolmas viikko, eikä maailma kaatunut vieläkään. Yritys on pystyssä. Kodissa on edelleenkin seinät, mutta luojan kiitos, että on. Jääkaapissa on ruokaa. Lapsi leikkii. Raajani ovat tallella. Muoviroskaa kertyy meriin, mutta vielä täällä ollaan ja Maan sydän jaksaa sykkiä ja tähdet loistaa.

On kyse sitten taudin aiheuttamasta mielen tylsistymisestä tai jonkinlaisesta uudesta tietoisuuden heräämisestä, mielessä alkaa vilkkua vain yksi totuus: Nyt on näin.

Näiden vaiheiden jälkeen teen huomion: joogaharjoitukseni on siirtynyt hetkellisesti pois matolta ja se on tässä näin. Arjessa, taudissa, ajatuksissa. Ja ihan yhtä lailla, kun mattoharjoitus paljastaa minusta itsestäni monenmoista, viikkojen sairastelusta tulee henkinen joogamattoni.

Kolmas viikko on silkkaa joogaa, aamusta yöhön. Törmään ajatusrakennelmiini ja tapaani suhtautua vastoinkäymisiin. Huomaan, että jossittelun ja kauhuskenaarioiden taustalla on tarpeeni olla jossain muualla, kuin missä nyt olen. Olen niin huolissani siitä, mitä voisi tapahtua ja miten kurja tilanne onkaan, että kehitän itselleni rytmihäiriöitä. Satya, totuudellisuus joogassa, on myös sitä, että näen rehellisesti, mitä on. Lisäämättä mitään. Ja kun rauhallisesti nykyisyyttä tarkastelen, juuri mikään ei ole muuttunut. Eivät planeetat muutamassa viikossa muuta sijaintiaan.

Neljännen viikon sarastaessa huomaan ja tunnen, että olen keskellä vellovaa prosessia. Jotenkin oivallan, että tehtävänäni on tulla majakaksi keskellä myrskyä. Jooga on mielen liikkeiden hiljentämistä.

Harjoituksen myötä kehon ja mielen liikeradat tulevat tutuiksi. Tulemme tietoiseksi siitä, missä kompensoimme, missä puskemme ja pakotamme ja missä vilahdamme aidan alitse. Harjoitus saa meidät havahtumaan kokemukseen ja luomaan tilaa ärsykkeen ja reaktion väliin. Opin ottamaan vastaan palautetta itsestäni. Huomaan, miten asemoin itseni suhteessa olosuhteisiin, toiveisiini, tilaan ja ympäröiviin tapahtumiin. Kun navigoimme eteenpäin tarpeeksi hitaasti ja tarkkaavaisesti, huomaamme, jos odotusten ja todellisuuden välillä on ristiriita.

Havaitsen, että omat odotukseni kaksinkertaistavat taudin taakan. Tuumin, että jos jooga on minulle jotain opettanut, niin joustavuutta, jotta voisin tarvittaessa taipua ja vakautta, jonka voin löytää horjumisenkin keskeltä. Neljäs viikko käynnistyy. Melko intensiivinen harjoitus, sanoisin.

1518778144553

Onko ahimsaa näkynyt?

Kun jouluaattona asetuin makuulle joogamatolle, totesin, että olin saanut jouluvieraakseni ahimsan. En heti tiennyt, kuinka pyytää hänet sisään tai mitä hänelle tarjoaisin. Tänään toivon voivani sanoa: Tervetuloa ahimsa, olen tässä seuratakseni sinua.

(Kuinka vaikeaa ja vastenmielistä!)

XLWA8469 (2)

Ahimsa käännetään suomeksi usein väkivallattomuudeksi, tai oikeastaan ei-väkivaltaisuudeksi. Sitoudumme joogaharjoituksessa hyväksyvän kuuntelevaan ja lempeään lähestymistapaan, jonka reunaehdot kirjoitetaan omassa nykyhetkessämme. Joudumme luottamaan väkivallattomuuteen aina uudelleen astuessamme harjoitukseen. Väkivallattomuus itseään kohtaan joogamatolla on vain pieni osa ahimsan ajatusta, mutta kenties sellaiseksi rajattuna hyvä ankkuri aloittaa. Suuremmassa mittakaavassa ahimsa käsittää koko filosofisen näkökulman siitä, miten suhtaudumme ympäristöön, ja etenkin muihin elollisiin olentoihin. Se on yksi joogan tunnetuimpia, keskeisimpiä ja nykyihmistä puhuttelevampia periaatteita.

Voi olla, että ahimsan idea vakiinnuttaa paikkansa ihmisen ajatusmaailmassa vasta jonkin mittaisen joogamatkan myötä. Se saattaa hiipiä arkeen pienin askelin, melkein huomaamatta. Sen lähde ja perusta on kuitenkin omassa harjoituksessa, joten on mielestäni täysin oikein ja perusteltua puhua siitä fyysisen joogaharjoittelun taustateemana. Usein matolla näyttäytyy koko kuva elämästä ja se, mikä tapahtuu matolla, tapahtuu myös muualla. Väkivallattomuuden periaate joogaharjoituksessa on yksi ahimsan kiehtovimmista aspekteista, sillä niin moniulotteinen ja haastavuudessaan raastava sen kehoitus on.

Monien arkisten prosessien ja sattumusten summana ahimsa kolkutteli joogamatolleni joulun aikaan. Kulunut vuosi on ollut vaativa. Haasteet oman kehon hyvinvoinnissa ovat taistelleet tilastaan isojen elämänmuutosten ja yrityksen perustamisen keskellä. Kaikenlaisten paineiden, tekosyiden ja oikeiden syiden alla olen nipistänyt vaivannäöstä omassa harjoituksessani. Kehoni tarpeet ovat joutaneet kyytiläisen asemaan. Niinpä niiden huomionkipeys on kasvanut yhä äänekkäämmäksi.

Sellaisessa tilanteessa pysähtyminen matolle ei ole kaikkein kiitollisin tai helpoin kokemus.

Takaraivossa jyskyttää lakkaamatta pettymys ja huono omatunto siitä, että en ole joogannut niin usein, kuin uskon olevan hyväksi. Jooga-aikaani on leimannut suunnittelutyö. Joogamatolle astuessani olen joutunut krokotiilinkyynelein hyväksymään sen, että en ole fyysisiltä taidoiltani siinä, missä toivoisin olevani.

On kuilu todellisuuden ja toiveiden välillä.

Nykyhetken tunnustaminen on ensimmäinen vaikea kohta ja väkivallattomuuden testi. Joudun miettimään suhtautumistani. Sitä, miten puhun itselleni ja miten katson oman kehoni vajavuutta, heikkoutta tai joustavuuden puutetta. Millaisin sanakääntein selitän itselleni, että nyt on nyt, ja kehoni ei pysty sellaiseen, mihin aiemmin?

Siinä kohtaa on vaikeaa katsoa itseään lempeästi ja löytää sisäiseen dialogiin ystävällisyyttä. Ei kai ole tarkoituskaan, että paapoisin itseäni, ymmärtäisin loputtomiin tai antaisin automaattisen synninpäästön. Vaikeus on itsessään jo siinä, että suhtautumisessani en arvottaisi tilannetta. Pidättäytyisin siis tuomitsemasta tai säälimästä. Olisin vain, että: Okay, tällainen tilanne tässä nyt on.

Seuraava ahimsan kompastuskivi tulee reaktioissa ja jatkotoimenpiteissä. On oikeastaan kolme mahdollisuutta, ehkä jopa neljä.

Pettymyksestä seuraa aika luontaisesti viha, josta voi rakentua kurinpalautuksen kaltainen suunnitelma. Siinä puskemme kohti tavoitteita väkivalloin, ehkä rankaisemmekin itseämme vätystelystä tai kerta kaikkiaan teemme kehostamme rakenteluprojektin. Ja edistystä tapahtuu. Tietysti. Vaan ehkä kovalla hinnalla. Jos olemme liian ankaria, liian ehdottomia ja sokeita kehon viesteille, voi keho pahimmassa tapauksessa mennä rikki.

Samaan lopputulokseen vie myös toinen vaihtoehto, jossa tekisi mieli vain ummistaa silmät todellisuudelta. Silloin voisi kuvitella, että pystyn aivan hyvin siihen, mihin aina ennenkin. Itseään on yllättävän helppo huijata: Ei pieni kipu mitään haittaa, tai oikeastaan eihän ilman vaivannäköä tule tuloksiakaan. Kun jossain sitten vihloo, nappaan särkylääkkeen.

Todellisuudentilan kieltäminen voi myös johdatella varkain pois matolta. Siinä vaihtoehdossa tulee kovasti kaikkea muuta tekemistä, eikä millään meinaa ehtiä joogamatolle lainkaan. Ei ihan hirveästi kiinnosta huomata, mikä on asianlaita. Avaan mieluummin suklaapaketin ja luen päivän lehden huomatakseni viimein, että: Hups, aika vain katosi johonkin, käärin maton auki sitten huomenna.

Havainto toiveiden, tavoitteiden ja nykytilan välillä voi tietysti lannistaakin. Tässäkään vaihtoehdossa en puhu itselleni kovin ystävällisesti, vaan harmittelen, miksi olen niin laiska ja saamaton. Miksi aina elämä tulee väliin? En ole hyvä tässäkään. Käyn joogamatolle, mutta en saa harjoitusta liikkeelle. Vaeltelen. Teen harjoituksia, joissa pysyn kilometrien päässä mukavuusalueeni rajoilta. Turhaudun ja ärsyynnyn itseeni. Sätin ja ahdistun. Joskus tästä vaihtoehdosta voi lähteä jalostumaan jotain älykkäämpää, sillä se tavallaan pakottaa myös itsetutkiskeluun. Tai sitten luovutan.

Viimeinen vaihtoehto tapahtuu jokaisen joogin ihannemaailmassa. On havainto: Nyt on näin. On huomio: En ole tyytyväinen. Ja on päätös lähteä tutkimaan muutosta, astua virtaan. Silloin asetun joogaharjoitukseen avoimesti, uteliaisuudella. Päätän tehdä siitä säännöllisen tavan käyttämällä rakkaudellista itsekuria. Tutkin harjoituksessa lempeästi omia rajojani, lähestyen kehon kykyjen maksimia ja odotellen reunalla, että rajat siirtyvät itsestään. Sillä niin tapahtuu. Siinä on se ihmeellisyys.

Tässä ihannetilanteessa on halu antaa joogaharjoitukselle mahdollisuus, ikään kuin antaisin sen johdattaa. Silloin olemme tarkkoina itsemme kanssa, mutta emme vetäydy pois kehityksen kohdista, vaan suuntaamme kiinnostuneena tyrskyä päin. Ei joogankaan ahimsa tarkoita sitä, että tekisin vain itseäni miellyttäviä harjoituksia ja hykertelisin hyvässä olossa. Silloin en luo mahdollisuutta muutokselle. Tässä onkin se vaikein kohta, jossa voi kompastua, liioitella tai heittäytyä ylivarovaiseksi. Jooga on arvokasta myös sellaisena harjoituksena, jossa lempeästi pysyttelemme aloillamme, viivymme nykyhetkessämme ja hoidamme itseämme odottamatta mitään erityistä tapahtuvaksi.

Siis milloin ja missä on itsen koettelun hieno raja? Se täytyy löytää joka kerta uudelleen.

IMG_6942 (2)

Miten kirjoittaa joogasta?

Onko jooga salatiedettä? Kuka on valmis ottamaan pureksittavaksi joogan filosofiaa? Missä kulkee kirjoittajan vastuu?

Muutama viikko sitten matkasin erään kokeneen jooganopettajan kanssa pohjoisesta etelään ja takaisin. Autossa istuessa oli aikaa pohdiskella monenlaisia joogakysymyksiä. Yksi aiheemme jäi niin tiiviisti mieleeni, että en saa niiltä ajatuksilta rauhaa. Keskustelumme pohjalta aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa sen, mitä joogasta voi kirjoittaa ja puhua? Ihan ensimmäiseksi kysyin itseltäni, onko kysymys oikeastaan edes oikeutettu, vaikka se nousikin minusta itsestäni. Seuraavaksi huomasin ajatella, mitä joogasta ja itsestäni kertoo se, että kysymys ennen kaikkea on edes olemassa, mahdollinen.

Kenelle ja mitä joogasta voi puhua?

Valtava kysymys. Melkein en pysty edes lähestymään sitä millään järkevällä aloituslauseella. Ehkä on ensin jäljitettävä kysymykselle oikeutusta, ennen kuin voi alkaa hioa vastausta. Miksi joogasta ei voisi kirjoittaa blogia, miksi ymmärrystä ja kysymyksiä ei voisi jakaa? Kysymys tuntuu hullulta ja epäreilulta, etenkin kun se kyseenalaistaa koko blogin idean.

img_0167

Mutta eipä hätäillä. Etenkin jooganopettajan näkökulmasta kysymys alkaakin tuntua yllättävän ajankohtaiselta, ihmeen osuvalta ja yhtäkkiä melko tärkeältä. Jooga on harjoitus, jota emme voi ymmärtää ilman empiiristä lähestymistä. Jooga, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, tarkoittaa paljon muutakin, kuin se mitä ulospäin näemme:

Venyttelemme itseämme, liikumme muodosta ja asennosta toiseen ja etsimme tasapainoa ja vahvuutta. Kyllä. Mutta myös venyttelemme itseämme, liikumme muodosta toiseen ja etsimme tasapainoa ja vahvuutta. Jotta. Ja sitten joogan opetus. Ja pysähtyminen tähän.

Joogan filosofia voi joissain tapauksissa olla selkeästi sisään koodattuna harjoitukseen, joissain tapauksissa ei ainakaan ensinäkemältä. Kun puhumme joogasta tässä jälkimmäisessä muodossa, mikään ei estä meitä keskustelemasta soturin linjauksista, hyvistä takareiden venytyksistä ja natarajasanan valmistelusta. Tai siitä hyvästä olosta, joka fyysistä joogaharjoitusta seuraa. Kuitenkin, jos keskustelu jää vain tähän, vähintään menetämme jotain, enimmillään loukkaamme valtavaa joogan perinnettä ja ymmärrystä, jota se takanaan kuljettaa. Jos on tarkoitus ihmetellä joogaa kokonaisuutena, on mahdotonta kirjoittaa ja keskustella ilman perinteen ja historian tunnustamista ja taustalla elävää filosofiaa.

En edelleenkään halua sanoa, etteikö jooga riittäisi fyysisenä harjoituksena jumppakalenterissamme. Totta kai se riittää ja sellaisenaan tekee meille hyvää! Ei meidän kaikkien tarvitse lukea Spinozaa tai Nietzscheäkään. Mitä siitäkin tulisi? Enkä minäkään tiedä, miten älypuhelin toimii niin kuin toimii.

Mutta JOS kirjoittaa joogasta niin kuin minä ymmärrän joogan, mitä silloin voi kirjoittaa?

1508135741222

Blogissa en voi mitenkään hallita lukijakuntaani. Joogan julkisessa pohtimisessa piilee tietynlainen dilemma, ehkä vaarakin, vaikka se onkin sanana turhan voimakas. ’Ongelma’ kenties.

Joogan kieli voi kuulostaa siihen tottumattomalle erikoiselta.

Se voi muistuttaa new age -henkistä voima-aforismeilla ryhdistettyä uskomusten joukkoa tai kerta kaikkiaan rinnastua erilaisiin uskomushoitoihin, joista kaikki eivät kestä kriittistä tai inhimillistä tarkastelua. Symboliikka, kielikuvat ja maailmankatsomus voivat tuntua kaukaisilta ja vierailta, jos emme aseta niitä kontekstiinsa itämaisten perinteiden rinnalle, vaan tulkitsemme puhtaasti oman länsimaisen maailmankuvamme pohjalta. (Ei ole kysymys huonommasta tai paremmasta maailmankuvasta, vain kahdesta aika erilaisesta.) Joogan näkemys ihmiskehosta voi ehkä kuulostaa huuhaalta koshineen, chakroineen ja nadeineen, mantrat voivat muistuttaa uskonnollista hurmosta ja filosofia vaikuttaa turhanpäiväiseltä ja abstraktilta käsitteiden pyörittelyltä.

Tästä seuraa kaksi ongelmaa:

Jos emme samalla kannusta kriittiseen ajatteluun, on vaarana, että ihminen nielaisee helposti koko maailmankuvan ja alkaa suhtautua siihen fanaattisesti. Taustalla voi olla halu löytää elämästään puuttunut palanen ja selitys ja tarkoitus omille vaikeuksille. Filosofiasta voi tulla helppo konsti ulkoistaa kaikki jonkin kiehtovan ajatusrakennelman kannattelemaksi. Voi olla, että omakohtainen tutkiminen, kokeminen ja tarkkailu jäävät toissijaiseksi ja ensisijaista on lyöttäytyä yhteen jooga-aforismien kanssa. Saattaa myös olla, että kirjoittajana tulkitsen joitakin asioita väärin ja luon vääriä mielikuvia, sillä minulla ei ole kaikkea tietoa.

Toinen ongelma on hieman päinvastainen. Varomattomasti joogasta kirjoittamalla ja puhumalla voin tehdä vahinkoa koko harjoituksen perinteelle. Joogan ymmärtäminen sitä kokematta on mahdotonta. Jos kirjoitan omista oivalluksistani lukijalle, joka kurkistaa joogan maailmaan uteliaisuuttaan, vasta ovenraosta, väärinkäsitysten vaara on ilmeinen. Filosofia ei avaudu yhdestä, kahdesta blogitekstistä. Voi kuulostaa siltä, että jooga on jotain erityistä ja hienoa, jonka avulla minäkin voin tulla paremmaksi ihmiseksi ja hieman buustata julkisuuskuvaani. Mutta ennen kaikkea on vaarana, että vahvistan mielikuvaa joogasta tavoittamattomana harjoituksena. Sellaisena, jossa on jotain outoa, erikoista tai luotaantyöntävää. Ongelma on siinä, jos joogasta kirjoittamalla lisään epäluuloja tai vastakkainasettelua.

1503846543387-2

Ihminen tutustuu joogan opetuksiin sitten kun on itse valmis. Se ei tapahdu blogia lukemalla. Jooga avautuu matolla, mutta myös keskusteluissa ja joogan teksteissä. Joogablogi ei voi mitenkään tarjota koko kuvaa. Skeptiselle ja kärjistävälle ajattelulle se saattaa toimia sytykkeenä syytöksille ja kyräilylle.

Näin on aina. Kaikelta ei voi suojautua. Kirjoittamisen henki on haittoja vahvempi. Joogan ytimessä on yhteyden luominen, aika monella tapaa. Yhteyden luominen toisiin voi sisäisesti tapahtua uppoutumisen tilassa, mutta ulkoisesti ja konkreettisesti se voi tulla nykyaikana verkkoon. Mikä olisi sitä parempi kanava? Jooga on aina, koko historiansa ajan sopeutunut ympäristöönsä ja muokkautunut ympäröivän kulttuurin tarpeisiin. Siksi se on elävää kulttuuria. Joogan suosion räjähdysmäinen kasvu länsimaissa kertoo siitä, että jooga harjoituksena mukautuu erilaisiin yhteiskuntiin, löytää ilmenemismuotonsa ja uudistuu.

Muinoin joogan historiassa harjoitusta pidettiin harvojen ja valittujen oikeutena. Harjoitukseen vihittiin ja sen opit olivat osittain salaisia. Ihan perustelluista syistä varmaankin. Joogan jotkut aspektit vaativat syventymistä ja sitoutumista tiiviiseen harjoitteluun. Oli käytännön kokemuksen kautta opittu ja ymmärretty, että joogan tie kulkee tiettyjen vaiheiden kautta ja rauhalliselle etenemiselle on syytä varata aikansa.

1507724319521

Onko joogablogin kirjoittaminen epäkunnioittavaa joogan perinteitä kohtaan? Kenen kunnioitus silloin on vaakalaudalla, tarkkailun alla, ansaittavana? Kenen varpaille astun?

Voimakkaampana silti elää tarve purkaa mielikuvaa joogasta salaisena ja saavuttamattomana harjoituksena. Modernissa yhteiskunnassa jooga voi meille harjoittajille olla tietoisuuden tutkiskelua, nykyhetkessä elämistä, sekä omien rajojen sisäistä ja ulkoista tarkkailua kehon kautta. Ei siinä minun mielestäni ole mitään kovin radikaalia, vaarallista tai salaista.

Vai mitä mieltä olet?

Kysymys olikin vastaus

Joogablogin aloittaminen ei ollut mikään itsestään selvä vastaus esiin hiipineisiin kysymyksiin. Se oli pikemminkin kysymysten jatke, yritys esittää kysymys jotenkuten hallittavassa muodossa.

20171116_100439

Olen aikaisemminkin kirjoittanut monia vuosia teeblogia.  Jooga vei mukanaan ja kun kysymyksiä alkoi nousta ja suunnan etsiminen konkretisoitua yhä äänekkäämmin, oli nähtävä ilmeinen askel, johon minua oli yritetty varovasti tuuppia.

Mitä annettavaa joogablogiin on jooganopettajalla, joka on opettanut ja ohjannut vasta vuoden, kaksi? Se oli suurin kynnyskysymys, johon kompastuin, kun pohdin tätä suuntaa. Tietopohjani on konkareihin verrattuna hatara ja häilyvä, vielä intuition omainen. Perheenäitinä ja yrittäjänä joudun priorisoimaan ajankäyttöäni, enkä voi uppoutua tutkimaan joogatekstejä tuntikausiksi tai edes ylläpitämään päivittäistä omaa harjoitusta. En aio valehdella lukijoilleni. Haluan olla avoin taustastani.

Palaan siis ihmisyyden perustuksille ja sytytän tulen. Viime aikojen opiskelu on auttanut minua oivaltamaan, että oikeat vastaukset lepäävät harvoin järkeilyketjujen päässä. Sen sijaan voi asettautua avoimeen tilaan, puhtaiden elementtien äärelle: tulen tuijotteluun, ja odottaa, että symboliikka astuu näyttämölle. On aivan kertakaikkisen suotavaa antaa kysymysten nousta ja istahtaa niitä katselemaan, uteliaisuudella. Odotan, että teevesi valmistuu puuhellalla. Haudutan tummaa teetä Nepalista, koska tumma auttaa minua tulemaan lähemmäs maata, perustuksia ja tukea. Tuli ja tee kumppaneinani avaan loputa tietokoneen ja tyhjän tiedoston.

20171116_100510

Kun tässä nyt istun ja kirjoitan, varovainen oivallus on hiipinyt paikalle. Otan vielä toisen kupin teetä ja makustelen molempia suussani. Lopulta hyväksyn vastauksen, jossa piileekin paradoksi. En ole yllättynyt. Olen tottunut siihen, että joogassa vastakohdat ovat jatkuvasti läsnä, tukemassa toisiaan, näyttämässä näennäisesti asioiden kahta puolta.

Jooga on aina ollut minulle kysymysten esittämistä. Se on Aaro Hellaakosken runo, joka on elänyt sisimmässäni jo kaksikymmentä vuotta:

Olen kupla, muuta en.

Olen tyhjä, muuta en.

Vain kuvastajana olen, kuuntelijana

Joogan asana on kuin virtaan astumista. Se on kysymys, johon asetumme ja vasta kun pysähdymme alkaa liike ja etsintä. Asana ei ole staattinen tila. Se on aina uudestaan nouseva kysymys, jonka esitämme kehomme muodolla. Jooga on tarkkailua, etsintää ja kysymyksiä vailla vastauksia.

Jooga on tuli meissä. Se elää, leiskuu ja hiipuu. Se vaihtaa muotoaan ja saa voimansa ympäröivästä ilmasta. Hiipuessaan se tarvitsee uuden puunkalikan, uuden sytykkeen. Joogan harjoitus on tuleen tuijottamista. Näen alati vaihtuvia muotoja ja värejä, elementin joka elää ja hengittää. Se on samalla jotain ikuista, elementtinä pysyvä ja ikiaikainen, mutta läsnä on koko ajan muutos, hetkellisyys ja elämän syke. Mitä muuta jooga on kuin alituiseen hengittävää symboliikkaa?

20171116_122956

Kun tuli takassa hiipuu, näen syyn kirjoittaa blogia. En ole tietämässä tai jakamassa ymmärrystä. Olen niin tässä kuin joogamatollakin esittämässä kysymyksiä. Haluaisin olla ennen kaikkea etsimässä ja muuttumassa. Siis kokemassa ja tallentamassa sitä transformaatiota, johon jooga antaa mahdollisuuden ja välineet. Siksi toivonkin runsasta ja rikasta kommentointia, keskustelua ja ihmettelyä.

Filosofiani on tuoda joogaa lähelle tavallista ihmistä. Blogi on pohjoisen kädenojennus kohti toisia.

 

Aaro Hellaakoski: Satakieli laulaa