Kun tuli syys

Kun kevät vaihtui kesäksi, vuodenajan askelmerkit olivat oikeastaan jo ilmassa, jos olisin osannut katsoa. Nyt kun tarkastelen taaksepäin, koko kulunut vuosi on tuuppinut minua kohti luopumista. Vähitellen teema on kasvanut mittasuhteissaan yhä syvällisemmäksi sisäiseksi kamppailuksi. Kenties muistutuksena siitä, että en voi opettaa irti päästämistä, ellen ole itse kyynärpäitä myöten ottanut tuntumaa siihen. Joskus käy niin, että elämä omassa merkillisyydessään kokoaa meille oppitunnin, joka on yhtä hartaudella pinottu, kuin kolmivuotiaan palikkalinna. Kun luulin oivaltaneeni opetuksen, tarjolla oli uusi haaste. Jokainen uusintakierros kaivautui syvemmälle, kerros kerrokselta lähemmäs perustarpeitani ja omia sokeita pisteitäni.

Mikään ei koskaan poistu, ennen kuin olet oppinut sen, mitä tarvitset. Jos kuvittelimmekin, että osaamme päästää irti mielikuvista, takertumisesta, toiveistamme ja toimintatavoistamme, saatamme pian huomata, että läksy oli opittu vasta puoliksi. Hellittämisen, luopumisen ja luottautumisen harjoittelu on jatkuvaa ensi-iltaa. Välillä koin, että olin mielestäni jo tutkinut teemaa omassa elämässäni riittämiin. Sitten jokin seuraava käänne osoitti, että vielä on työtä tehtävänä: tässä tällainen uusi lähestymiskulma, olepa hyvä.

Luopumisen idea on valunut harjoituksiinikin ja harjoituksen myötä myös joogan opetukseen. Asanaharjoituksessa jokainen savasana on aina uusi mahdollisuus harjoitella hellittämistä, pehmentymistä ja tyhjentymistä. Jokaisessa hengityksessä on vastaanottamisen ja irrottautumisen symboliikkaa. Uloshengityksessä teemme tilaa uudelle sisäänhengitykselle, eikä meidän tarvitse huolehtia keuhkojen täyttymisestä: tila kyllä kasvaa itsestään, ilman ponnistelua. Hengityksen virrassa emme tarvitse ohjailua tai puuttumista. Riittää, että annamme uloshengityksen tapahtua ja puramme hellästi esteitä sen tieltä. Takertuminen ja hellittäminen kumoavat toisensa, ne eivät voi olla läsnä yhtä aikaa.

Joogaharjoituksen tila ei ole automaattisesti puhdas tarpeesta pitää kiinni ja tarttua toiveisiin. Asanaharjoitus on itse asiassa hyvin helposti altis tavoittelemiselle ja takertumiselle. Emme suostu uskomaan, ettei kehomme taivu samoin kuin naapurin matolla. Tai haluamme lempeyden ja helpon hengityksen kustannuksella yltää sellaiselle muotojen tavoitetasolle, joka meidän mielestämme määrittää edistyneen harrastajan. Takertuminen ja kiinnipitäminen ovat aina läsnä. Niiden kanssa on tehtävä tuttavuutta harjoitus toisensa jälkeen.

Paitsi, että uloshengitys on aina luopumista ja tyhjentymistä fysiologisesti, sitä voi tietoisesti käyttää irtipäästämisen työkaluna. Uloshengityksessä on aina mielen tyynnyttämisen elementti ja siitä voi tarkkailun kautta tulla tietoiseksi. Uloshengitys toimii kauniina ja yksinkertaisena siltana kehossamme parasympaattiseen, rauhoittavaan hermostoon – aina mielen toimintojen tasolle asti. Kun hengitän syvään, ehdotan keholleni ennen kaikkea viipymistä uloshengityksessä. Sisäänhengitys tapahtuu.

Tietoisen läsnäolon avulla olen oppinut tutkimaan hellittämisen ja kiinnipitämisen kokemuksia kehossani. Tunnen takertumisen rintakehässä ja päänsärkynä ohimoilla. Huomaan, miten haluni takertua viimeisiinkin kontrollin rippeisiin elää puristavana kourana rintalastan alla. Huomaan vuorottelevani eteen- ja taaksetaivutusten välillä. Käpertyväni kuuntelemaan omaa keskustaa ja itsen syvempiä kerroksia ja sitten kokeilevani avautumista, vastaanottamista ja tilan luomista. Kun rohkeutta ja vakautta on riittävästi, muovaan tilaa sotureissa ja kolmioissa. Tunnen, miten kädet laajentavat sydäntä. Mutta aina on kaikkein vaikeinta luovuttaa kaikki pois savasanan hetkellä. Hellittäminen on keholle vieraampi tila.

Joogaharjoituksessa simuloimme turvallisesti luopumisen ideaa. Vapaaehtoinen luopuminen on hyvä konsti opettaa omalle mielelle tämän aiheen anatomiaa. Tipahdamme kuitenkin aivan toiseen sarjaan, kun emme saa enää valita itse, mistä luovumme. Olen pohtinut, mihin kaikki tämä pakotettu irrottautuminen minua valmistaa. Joudunko vielä hyvästelemään jonkun ihmissuhteen? Vai opinko olennaisen arvon vähemmästäkin? Tiedän, etten pyytänyt tätä teemaa elämääni, mutta kun sitä käsittelen, huomaan, että olen kaiken sen myös tarvinnut. Ja vieläkin, siitäkin huolimatta, pyristelen vastaan.

Olen joutunut päästämään menemään monenlaisia asioita. En osaa sanoa, menetänkö vai irrotanko ainoastaan. Useat niistä ovat olleet mieleni rakennelmia: toiveita, käsityksiä, suunnitelmia ja ennen kaikkea tarvetta säilyttää hallinnan ja kontrollin illuusio. Aikataulut. Visiot. Minun mielipiteeni. Minun tarpeeni. Minä ohjaimissa. Luopuessa harjoittelemme myös ja ennen kaikkea luopumista egosta.

Kaiken sen rinnalla sellaiset rastit, joissa olen joutunut jättämään seiniä, tavaraa ja materiaalisia tarpeita, tuntuvat ainoastaan pieniltä pyörteiltä suuressa virrassa. Omaan kehoon ja terveyteen liittyvät asiat ovat sen sijaan muistutuksia siitä, mihin voimme perustaa vakautta elämässämme. Ne ovat opettamassa minua oivallukseen siitä, mihin voin vaikuttaa ja mitkä asiat eivät ole käsissäni.

Luopuessa ja luopumisen harjoittelussa on myös kääntöpuolensa. On opittava tunnistamaan asiat, joiden puolesta on valmis näkemään vaivaa ja joiden taakse haluaa asettua seisomaan varmasti ja sinnikkyydellä. Luopuminen vääristä asioista voi ohjata meitä petolliselle reitille, jossa olemme valmiit luovuttamaan ja vetäytymään myrkylliseen liikkumattomuuden ja apaattisuuden tilaan. Vaikka joudumme pakotetustikin menettämään tärkeitä asioita, on arvoja, jotka ovat sen väärtejä, että ne kannattaa rakentaa aina uudelleen, tilasta ja uudesta oivalluksesta käsin.

KUVAT: Mirjami Lantto

Advertisement

Miten tavallisesta flunssasta tulikin joogaharjoitus

Tiedättekö sen tunteen, kun tavalliselta, harmittomalta vaikuttanut flunssa vain kestää ja kestää. Ja kestää. Samassa kurimuksessa minä ja lapseni, sitkumassa neljän seinän sisällä.

Ihmisessä (minussa ainakin) käynnistyy sarja psykologisia prosesseja. Ne menevät ehkä jotenkin tähän tapaan:

• Ensimmäisen viikon ajan mieli koettaa pysytellä positiivisena. Keho käy omaa taisteluaan, mutta ajatuksen tasolla vallitsee toiveikkuus: Huomenna tuntuu jo paremmalta. Tauti on todennäköisesti viikossa ohi, kun vähän hidastan, meditoin, surauttelen smoothieita, imeskelen sinkkiä ja juon hunaja- ja inkiväärivettä. Lapsen flunssa on ennenkin tainnutettu viikossa.
• Toisella viikolla toiveikkuus väistyy hitaasti hiipivän epätoivon tieltä. Keho on väsynyt pyristelyssään, mieli muuttuu ankeammaksi ja epäilyksen haamut aloittavat lentonsa. Lapsi vaatii entistä tiiviimmin leikkiseuraa. Kun tauti vain pahenee toisen viikon loppua kohden, alkaa paniikki vallata pinta-alaa mindfulnessilta. Mieli aloittaa oman pikku hyrränsä, jossa jossittelu, tuskaisuus ja pessimistin aivolohko tekevät näyttävän kaappauksen. En ehdi tehdä töitäni, kaikki asiat vain seisovat paikallaan, koti rapistuu, lumityöt ovat tekemättä ja sitä pirun lunta vain tulee ja tulee.

Pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että oma harjoitus kärsii, suorastaan lakastuu. Monen peräkkäisen taudin jälkeen lasken, että ainakin kaksi jollei kohta kolme kuukautta on hukkaantunut rikkonaisella kotiharjoituksella, josta rytmi on karannut. Eikä joogamatto lopulta löydä lainkaan tietään ulos kantokassistaan. Keho muistuttaa siitä, mutta ennen kaikkea mieli. Tunnen oloni kaikella tavoin jäykäksi ja jähmeäksi virtaavuuden ja joustavuuden sijaan. Olen vapiseva ja ylävartalo on köyristynyt kilpikonnamaiseksi suojakuvuksi kaikkea kurjuutta vastaan.

Toisen viikon lopussa kaikki elämänhalu ja -ilo on mennyt. Maailma näyttää synkältä. Koti tuntuu vankilalta. Itsearvostus tippuu maakuoppaan. Ajatustoiminta on tahmeaa ja väritöntä. Kiitollisuusharjoitukset illalla nukkumaan mennessä eivät tuo muutosta aamun ankeuteen, kun lima tukkii kurkun ja herättää kakomaan.

Sitten tulee käänne.

• Toisen ja kolmannen viikon vaihteessa tapahtuu jotain. Pyristely lakkaa ja tulee kumma hiljaisuus. Kaikenlaisten huolten laarissa prioriteetit yhtäkkiä vaihtavat paikkaa. En osaa sanoa, onko kyse lamaantumisesta vai oivalluksesta, mutta lopulta mieli tyhjenee ja yksi kerrallaan kaikki huolet ja jossittelut lipuvat pois. Fuck the business. Fuck the house. Huolilaarin pohjalle leijuu yksi ainokainen höyhen: Kun vain olisin terve, kunpa lapsi vain tervehtyisi. Ja kyse on kuitenkin vain ärhäkästä flunssasta.

Kolmas viikko, eikä maailma kaatunut vieläkään. Yritys on pystyssä. Kodissa on edelleenkin seinät, mutta luojan kiitos, että on. Jääkaapissa on ruokaa. Lapsi leikkii. Raajani ovat tallella. Muoviroskaa kertyy meriin, mutta vielä täällä ollaan ja Maan sydän jaksaa sykkiä ja tähdet loistaa.

On kyse sitten taudin aiheuttamasta mielen tylsistymisestä tai jonkinlaisesta uudesta tietoisuuden heräämisestä, mielessä alkaa vilkkua vain yksi totuus: Nyt on näin.

Näiden vaiheiden jälkeen teen huomion: joogaharjoitukseni on siirtynyt hetkellisesti pois matolta ja se on tässä näin. Arjessa, taudissa, ajatuksissa. Ja ihan yhtä lailla, kun mattoharjoitus paljastaa minusta itsestäni monenmoista, viikkojen sairastelusta tulee henkinen joogamattoni.

Kolmas viikko on silkkaa joogaa, aamusta yöhön. Törmään ajatusrakennelmiini ja tapaani suhtautua vastoinkäymisiin. Huomaan, että jossittelun ja kauhuskenaarioiden taustalla on tarpeeni olla jossain muualla, kuin missä nyt olen. Olen niin huolissani siitä, mitä voisi tapahtua ja miten kurja tilanne onkaan, että kehitän itselleni rytmihäiriöitä. Satya, totuudellisuus joogassa, on myös sitä, että näen rehellisesti, mitä on. Lisäämättä mitään. Ja kun rauhallisesti nykyisyyttä tarkastelen, juuri mikään ei ole muuttunut. Eivät planeetat muutamassa viikossa muuta sijaintiaan.

Neljännen viikon sarastaessa huomaan ja tunnen, että olen keskellä vellovaa prosessia. Jotenkin oivallan, että tehtävänäni on tulla majakaksi keskellä myrskyä. Jooga on mielen liikkeiden hiljentämistä.

Harjoituksen myötä kehon ja mielen liikeradat tulevat tutuiksi. Tulemme tietoiseksi siitä, missä kompensoimme, missä puskemme ja pakotamme ja missä vilahdamme aidan alitse. Harjoitus saa meidät havahtumaan kokemukseen ja luomaan tilaa ärsykkeen ja reaktion väliin. Opin ottamaan vastaan palautetta itsestäni. Huomaan, miten asemoin itseni suhteessa olosuhteisiin, toiveisiini, tilaan ja ympäröiviin tapahtumiin. Kun navigoimme eteenpäin tarpeeksi hitaasti ja tarkkaavaisesti, huomaamme, jos odotusten ja todellisuuden välillä on ristiriita.

Havaitsen, että omat odotukseni kaksinkertaistavat taudin taakan. Tuumin, että jos jooga on minulle jotain opettanut, niin joustavuutta, jotta voisin tarvittaessa taipua ja vakautta, jonka voin löytää horjumisenkin keskeltä. Neljäs viikko käynnistyy. Melko intensiivinen harjoitus, sanoisin.

Miksi kysymysten esittäminen on niin tärkeää

Edellisessä kirjoituksessani totesin, että jooga on minulle ollut aina kysymysten esittämistä. Miksi jooga kysyy, sen sijaan, että tarjoaisi vastauksia? Miksi joogamatolla vältämme analyyttistä tarkkailua ja luotamme empiirisiin oivalluksiin?

Aaro Hellaakoskella on paikkansa tässäkin blogikirjoituksessa. Hänen runonsa Ilta käärii tämän ihmettelyn varsin kauniiseen sanalliseen muotoon:

—

Oli aivan turhaa ja tuskallista

luo salaisuuksien ponnistaa.

Se on loppumattoman louhimista,

se on pohjattomuuden luotaamista,

se on kysymysmerkkien seulontaa.

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.

Ole tyhjä vain. Ole auki vain.

Suo salaisuuksien tulla luoksi

tai haipua niinkuin pilvet juoksi

yli metsän latvojen humisevain.

—

Löydettyäni tämän lapsuuteni runon uudelleen, hämmästyin, kuinka paljon viittauksia löydän siitä omaan joogapolkuuni. Runon merkitys elämäntarinassani herättää uudelleen vanhan oivalluksen: olen matkannut joogafilosofian polkua jo kauan ennen kuin jooga käsitteenä virtasi eteeni. Ne kysymykset, joita joogan välineistöllä esitämme, ovat universaaleja kysymyksiä. Ne ajatuksenjuoksut, joita kysymyksistä seuraa, on ajateltu jo tuhat kertaa jokaisessa maailman kolkassa ennen minua.

Ihmisellä on aina tarve päästä perimmäisten kysymysten äärelle. Kun unohdamme sen tarpeen, hukkaamme itsemme, tulemme yksinäisiksi ja juurettomiksi ja tempaudumme mukaan hetkellisten pikavoittojen maailmaan. Joogan fyysinen esiinmarssi lännessä voi olla yksi vastaliike heilurissa sille, että olemme menettämässä kyvyn astua ihmisen ja universumin vuorovaikutuksen äärelle. Olemme ehkä kyselemättä joutuneet nielemään maailmankuvan, jossa keho ja mieli ovat erillisiä, jossa tietoisuutta pidettiin pitkään vain materian värähtelynä ja jossa ei ole ollut sijaa nähdä ihmistä erottamattomana osana ympäröivää elämää. Tässä maailmankuvassa keho on meistä erillinen, korjattavissa oleva koneisto. Ehkä harva meistä on allekirjoittanut ajatusta näin, mutta keho-mielen yhteyden julistaminen ei ole ollut länsimaisessa postmodernissa yhteiskunnassa aikaisemmin kovin muodikasta. Olemme ajautuneet maailmankuvaan, jossa emme enää ymmärrä ihmissysteemiä elävänä organismina, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja jossa henkistä ja fyysistä puolta ei olekaan mielekästä pilkkoa erilleen.

Joogaharjoituksessa käärimme joogamattomme auki ja alamme kehon fysiikan kautta vähitellen lähestyä keho-mieli -yhteyttä ja tietoisuuden taidetta. Huomaamme, että jossain vaiheessa fyysiseen harjoitukseen tulee mukaan ihmettelyä ja että kehon tarkkailu lipsuu maton ulkopuolellekin. Ja jos harjoituksessa on taitava opettaja, kysymykset saattavat leijua mukana alusta alkaen.

Joogaharjoitus fyysisenä treeninä on loistava liikuntamuoto. Se kehittää meitä monella eri tavalla, joustavuuden, vakauden, koordinaation ja tasapainon harjoituksena. Joogan jälkeinen virkeyden, rauhan ja selkeyden tunne voi silti pikemminkin johtua siitä, että harjoitukseen liitetään – tietoisesti – tietoisuuden elementti.

Harjoitus houkuttelee läsnäoloon ja läsnä oleva harjoitus pitää huolta kehon rajojen suuntaisesta työskentelystä. Läsnäolosta alkaa herätä ihmettely, nousta kysymyksiä ja rakentua oivalluksia. Fyysisen kehon tarkkailu ja täsmällinen liikuttaminen muuttuvat tietoisuuden harjoitukseksi matolla. Läsnäolon taito hiipii harjoituksen yli arkisiin tilanteisiin. Sitä kautta omaan keskukseemme suunnattu tarkkailu alkaakin tuottaa hedelmää meidän ympärillämme, kun huomaamme tutkailevamme reaktioitamme vuorovaikutustilanteissa ja tuovamme tietoisuuden elementtiä kanssakäymiseen ympäristön kanssa. Ainakin se on mahdollisuus, jonka voimme tiedostaa.

Joogaharjoitus on kuitenkin aina jollain tavalla hyvin yksityisten kysymysten esittämistä. Kysyn keholtani, mitä sille kuuluu, miten se voi ja missä ajatukseni viilettävät. Kierroissa kysyn selältäni, kuinka pitkälle voin edetä. Joogan flowssa hengitys ehdottaa liikesuuntaa, keho päättää, millaisia myönnytyksiä tekee ja mieli askartelee sopeutuakseen. Jalkojen epäsymmetrisissä, lantiota avaavissa asennoissa, kuten sotureissa ja puolikuun asennoissa, olen jatkuvasti auki viesteille, joita kehosta nousee. Onko asento liian pitkä? Revinkö kehoani? Voisinko hellittää kasvojen lihaksissa? Voisinko rakentaa lisää tukea keskivartaloon ja lantioon? Miten olen linjannut jalkani suhteessa tukeen ja muuhun kehoon? Suuri ”Mutta” piilee siinä, olenko avoinna kysymyksille. Tunnistanko, että ne ovat siellä? Ja ennen kaikkea: Haluanko kuunnella?

Kysymykset eivät ole aina vastausta vaativassa muodossa, kysymysmerkki perässään. Usein jooga on vain ihmettelyä ja avoimeen tilaan asettumista. On havaintoja, jotka saattavat jäädä pitkiksi ajoiksi irrallisiksi mysteereiksi. On heikkoja signaaleja ja epämukavuutta, jotka eivät suostu sanoiksi. On yllättäviä tunnekokemuksia, jotka tuntuvat syntyvän tyhjästä.

On suuri virhe sortua analyysiin, arvottamiseen ja selittämisen tieteeseen. Silloin sulkeudumme ja vetäydymme poispäin kehosta. Silloin päästämme järkeilevän ja johdonmukaisen mielemme sotkemaan havainnointia, jonka juuret voivat olla päättelyketjujen saavuttamattomissa ja käsitteiden ulottumattomissa. Jooga on empiirinen, ei analyyttinen harjoitus. Vastaus voi löytyä, kun irrotamme ponnistelusta ja etsimisestä. Eikä vastauksiinkaan kannata jäädä kiinni. Ne ovat usein vain uusien kysymysten alkuja.

Joogan myötä oivalsin, että en kävellessä nostanut jalkojani, että auktoriteettien seuraaminen oli minulle vaikeaa ja että selinmakuulla, savasanassa, ennen kaikkea luottamuksen saavuttaminen mattoon oli minulle merkittävää. Kysymyksiä ja elämyksiä tulee vuoron perään. Kaikki vastauksetkin ovat vain pilviä lipumassa ohi, hetkellisiä ja muotoaan muuttavia. On tärkeää oivaltaa, että joogaharjoituksessa emme elä päämme sisällä vaan kehossamme. Joogassa emme ole ratkaisemassa mitään, vaan ottamassa vastaan. Analysoidessamme rajoitamme itsemme aivoillemme tuttujen ja mukavien järkeilyreittien varaan. Päämme sisällä unohdamme kehomme viisauden. Se ei ole yhtä nokkelaa ja nopeaa, eikä useinkaan tarjoa tekevälle mielellemme riittävästi tarttumapintaa. Siksi kysymme kiireettä aina uudelleen, kun asetumme matollemme.

—

Suo silmien paistaa, henkien tuulla

läpi tuntosi valvovan tuokion.

Vain hiljaisella on korvat kuulla.

Kun askelet hiipivät porraspuulla

vain odottajan ovi auki on.

Aaro Hellaakoski: Ilta

 

Kuvat: Mirjami Lantto