Kun tuli syys

Kun kevät vaihtui kesäksi, vuodenajan askelmerkit olivat oikeastaan jo ilmassa, jos olisin osannut katsoa. Nyt kun tarkastelen taaksepäin, koko kulunut vuosi on tuuppinut minua kohti luopumista. Vähitellen teema on kasvanut mittasuhteissaan yhä syvällisemmäksi sisäiseksi kamppailuksi. Kenties muistutuksena siitä, että en voi opettaa irti päästämistä, ellen ole itse kyynärpäitä myöten ottanut tuntumaa siihen. Joskus käy niin, että elämä omassa merkillisyydessään kokoaa meille oppitunnin, joka on yhtä hartaudella pinottu, kuin kolmivuotiaan palikkalinna. Kun luulin oivaltaneeni opetuksen, tarjolla oli uusi haaste. Jokainen uusintakierros kaivautui syvemmälle, kerros kerrokselta lähemmäs perustarpeitani ja omia sokeita pisteitäni.

Design

Mikään ei koskaan poistu, ennen kuin olet oppinut sen, mitä tarvitset. Jos kuvittelimmekin, että osaamme päästää irti mielikuvista, takertumisesta, toiveistamme ja toimintatavoistamme, saatamme pian huomata, että läksy oli opittu vasta puoliksi. Hellittämisen, luopumisen ja luottautumisen harjoittelu on jatkuvaa ensi-iltaa. Välillä koin, että olin mielestäni jo tutkinut teemaa omassa elämässäni riittämiin. Sitten jokin seuraava käänne osoitti, että vielä on työtä tehtävänä: tässä tällainen uusi lähestymiskulma, olepa hyvä.

Luopumisen idea on valunut harjoituksiinikin ja harjoituksen myötä myös joogan opetukseen. Asanaharjoituksessa jokainen savasana on aina uusi mahdollisuus harjoitella hellittämistä, pehmentymistä ja tyhjentymistä. Jokaisessa hengityksessä on vastaanottamisen ja irrottautumisen symboliikkaa. Uloshengityksessä teemme tilaa uudelle sisäänhengitykselle, eikä meidän tarvitse huolehtia keuhkojen täyttymisestä: tila kyllä kasvaa itsestään, ilman ponnistelua. Hengityksen virrassa emme tarvitse ohjailua tai puuttumista. Riittää, että annamme uloshengityksen tapahtua ja puramme hellästi esteitä sen tieltä. Takertuminen ja hellittäminen kumoavat toisensa, ne eivät voi olla läsnä yhtä aikaa.

Joogaharjoituksen tila ei ole automaattisesti puhdas tarpeesta pitää kiinni ja tarttua toiveisiin. Asanaharjoitus on itse asiassa hyvin helposti altis tavoittelemiselle ja takertumiselle. Emme suostu uskomaan, ettei kehomme taivu samoin kuin naapurin matolla. Tai haluamme lempeyden ja helpon hengityksen kustannuksella yltää sellaiselle muotojen tavoitetasolle, joka meidän mielestämme määrittää edistyneen harrastajan. Takertuminen ja kiinnipitäminen ovat aina läsnä. Niiden kanssa on tehtävä tuttavuutta harjoitus toisensa jälkeen.

Paitsi, että uloshengitys on aina luopumista ja tyhjentymistä fysiologisesti, sitä voi tietoisesti käyttää irtipäästämisen työkaluna. Uloshengityksessä on aina mielen tyynnyttämisen elementti ja siitä voi tarkkailun kautta tulla tietoiseksi. Uloshengitys toimii kauniina ja yksinkertaisena siltana kehossamme parasympaattiseen, rauhoittavaan hermostoon – aina mielen toimintojen tasolle asti. Kun hengitän syvään, ehdotan keholleni ennen kaikkea viipymistä uloshengityksessä. Sisäänhengitys tapahtuu.

IMG_0919

Tietoisen läsnäolon avulla olen oppinut tutkimaan hellittämisen ja kiinnipitämisen kokemuksia kehossani. Tunnen takertumisen rintakehässä ja päänsärkynä ohimoilla. Huomaan, miten haluni takertua viimeisiinkin kontrollin rippeisiin elää puristavana kourana rintalastan alla. Huomaan vuorottelevani eteen- ja taaksetaivutusten välillä. Käpertyväni kuuntelemaan omaa keskustaa ja itsen syvempiä kerroksia ja sitten kokeilevani avautumista, vastaanottamista ja tilan luomista. Kun rohkeutta ja vakautta on riittävästi, muovaan tilaa sotureissa ja kolmioissa. Tunnen, miten kädet laajentavat sydäntä. Mutta aina on kaikkein vaikeinta luovuttaa kaikki pois savasanan hetkellä. Hellittäminen on keholle vieraampi tila.

Joogaharjoituksessa simuloimme turvallisesti luopumisen ideaa. Vapaaehtoinen luopuminen on hyvä konsti opettaa omalle mielelle tämän aiheen anatomiaa. Tipahdamme kuitenkin aivan toiseen sarjaan, kun emme saa enää valita itse, mistä luovumme. Olen pohtinut, mihin kaikki tämä pakotettu irrottautuminen minua valmistaa. Joudunko vielä hyvästelemään jonkun ihmissuhteen? Vai opinko olennaisen arvon vähemmästäkin? Tiedän, etten pyytänyt tätä teemaa elämääni, mutta kun sitä käsittelen, huomaan, että olen kaiken sen myös tarvinnut. Ja vieläkin, siitäkin huolimatta, pyristelen vastaan.

Olen joutunut päästämään menemään monenlaisia asioita. En osaa sanoa, menetänkö vai irrotanko ainoastaan. Useat niistä ovat olleet mieleni rakennelmia: toiveita, käsityksiä, suunnitelmia ja ennen kaikkea tarvetta säilyttää hallinnan ja kontrollin illuusio. Aikataulut. Visiot. Minun mielipiteeni. Minun tarpeeni. Minä ohjaimissa. Luopuessa harjoittelemme myös ja ennen kaikkea luopumista egosta.

Kaiken sen rinnalla sellaiset rastit, joissa olen joutunut jättämään seiniä, tavaraa ja materiaalisia tarpeita, tuntuvat ainoastaan pieniltä pyörteiltä suuressa virrassa. Omaan kehoon ja terveyteen liittyvät asiat ovat sen sijaan muistutuksia siitä, mihin voimme perustaa vakautta elämässämme. Ne ovat opettamassa minua oivallukseen siitä, mihin voin vaikuttaa ja mitkä asiat eivät ole käsissäni.

Luopuessa ja luopumisen harjoittelussa on myös kääntöpuolensa. On opittava tunnistamaan asiat, joiden puolesta on valmis näkemään vaivaa ja joiden taakse haluaa asettua seisomaan varmasti ja sinnikkyydellä. Luopuminen vääristä asioista voi ohjata meitä petolliselle reitille, jossa olemme valmiit luovuttamaan ja vetäytymään myrkylliseen liikkumattomuuden ja apaattisuuden tilaan. Vaikka joudumme pakotetustikin menettämään tärkeitä asioita, on arvoja, jotka ovat sen väärtejä, että ne kannattaa rakentaa aina uudelleen, tilasta ja uudesta oivalluksesta käsin.

IMG_0929

KUVAT: Mirjami Lantto

Onko ahimsaa näkynyt?

Kun jouluaattona asetuin makuulle joogamatolle, totesin, että olin saanut jouluvieraakseni ahimsan. En heti tiennyt, kuinka pyytää hänet sisään tai mitä hänelle tarjoaisin. Tänään toivon voivani sanoa: Tervetuloa ahimsa, olen tässä seuratakseni sinua.

(Kuinka vaikeaa ja vastenmielistä!)

XLWA8469 (2)

Ahimsa käännetään suomeksi usein väkivallattomuudeksi, tai oikeastaan ei-väkivaltaisuudeksi. Sitoudumme joogaharjoituksessa hyväksyvän kuuntelevaan ja lempeään lähestymistapaan, jonka reunaehdot kirjoitetaan omassa nykyhetkessämme. Joudumme luottamaan väkivallattomuuteen aina uudelleen astuessamme harjoitukseen. Väkivallattomuus itseään kohtaan joogamatolla on vain pieni osa ahimsan ajatusta, mutta kenties sellaiseksi rajattuna hyvä ankkuri aloittaa. Suuremmassa mittakaavassa ahimsa käsittää koko filosofisen näkökulman siitä, miten suhtaudumme ympäristöön, ja etenkin muihin elollisiin olentoihin. Se on yksi joogan tunnetuimpia, keskeisimpiä ja nykyihmistä puhuttelevampia periaatteita.

Voi olla, että ahimsan idea vakiinnuttaa paikkansa ihmisen ajatusmaailmassa vasta jonkin mittaisen joogamatkan myötä. Se saattaa hiipiä arkeen pienin askelin, melkein huomaamatta. Sen lähde ja perusta on kuitenkin omassa harjoituksessa, joten on mielestäni täysin oikein ja perusteltua puhua siitä fyysisen joogaharjoittelun taustateemana. Usein matolla näyttäytyy koko kuva elämästä ja se, mikä tapahtuu matolla, tapahtuu myös muualla. Väkivallattomuuden periaate joogaharjoituksessa on yksi ahimsan kiehtovimmista aspekteista, sillä niin moniulotteinen ja haastavuudessaan raastava sen kehoitus on.

Monien arkisten prosessien ja sattumusten summana ahimsa kolkutteli joogamatolleni joulun aikaan. Kulunut vuosi on ollut vaativa. Haasteet oman kehon hyvinvoinnissa ovat taistelleet tilastaan isojen elämänmuutosten ja yrityksen perustamisen keskellä. Kaikenlaisten paineiden, tekosyiden ja oikeiden syiden alla olen nipistänyt vaivannäöstä omassa harjoituksessani. Kehoni tarpeet ovat joutaneet kyytiläisen asemaan. Niinpä niiden huomionkipeys on kasvanut yhä äänekkäämmäksi.

Sellaisessa tilanteessa pysähtyminen matolle ei ole kaikkein kiitollisin tai helpoin kokemus.

Takaraivossa jyskyttää lakkaamatta pettymys ja huono omatunto siitä, että en ole joogannut niin usein, kuin uskon olevan hyväksi. Jooga-aikaani on leimannut suunnittelutyö. Joogamatolle astuessani olen joutunut krokotiilinkyynelein hyväksymään sen, että en ole fyysisiltä taidoiltani siinä, missä toivoisin olevani.

On kuilu todellisuuden ja toiveiden välillä.

Nykyhetken tunnustaminen on ensimmäinen vaikea kohta ja väkivallattomuuden testi. Joudun miettimään suhtautumistani. Sitä, miten puhun itselleni ja miten katson oman kehoni vajavuutta, heikkoutta tai joustavuuden puutetta. Millaisin sanakääntein selitän itselleni, että nyt on nyt, ja kehoni ei pysty sellaiseen, mihin aiemmin?

Siinä kohtaa on vaikeaa katsoa itseään lempeästi ja löytää sisäiseen dialogiin ystävällisyyttä. Ei kai ole tarkoituskaan, että paapoisin itseäni, ymmärtäisin loputtomiin tai antaisin automaattisen synninpäästön. Vaikeus on itsessään jo siinä, että suhtautumisessani en arvottaisi tilannetta. Pidättäytyisin siis tuomitsemasta tai säälimästä. Olisin vain, että: Okay, tällainen tilanne tässä nyt on.

Seuraava ahimsan kompastuskivi tulee reaktioissa ja jatkotoimenpiteissä. On oikeastaan kolme mahdollisuutta, ehkä jopa neljä.

Pettymyksestä seuraa aika luontaisesti viha, josta voi rakentua kurinpalautuksen kaltainen suunnitelma. Siinä puskemme kohti tavoitteita väkivalloin, ehkä rankaisemmekin itseämme vätystelystä tai kerta kaikkiaan teemme kehostamme rakenteluprojektin. Ja edistystä tapahtuu. Tietysti. Vaan ehkä kovalla hinnalla. Jos olemme liian ankaria, liian ehdottomia ja sokeita kehon viesteille, voi keho pahimmassa tapauksessa mennä rikki.

Samaan lopputulokseen vie myös toinen vaihtoehto, jossa tekisi mieli vain ummistaa silmät todellisuudelta. Silloin voisi kuvitella, että pystyn aivan hyvin siihen, mihin aina ennenkin. Itseään on yllättävän helppo huijata: Ei pieni kipu mitään haittaa, tai oikeastaan eihän ilman vaivannäköä tule tuloksiakaan. Kun jossain sitten vihloo, nappaan särkylääkkeen.

Todellisuudentilan kieltäminen voi myös johdatella varkain pois matolta. Siinä vaihtoehdossa tulee kovasti kaikkea muuta tekemistä, eikä millään meinaa ehtiä joogamatolle lainkaan. Ei ihan hirveästi kiinnosta huomata, mikä on asianlaita. Avaan mieluummin suklaapaketin ja luen päivän lehden huomatakseni viimein, että: Hups, aika vain katosi johonkin, käärin maton auki sitten huomenna.

Havainto toiveiden, tavoitteiden ja nykytilan välillä voi tietysti lannistaakin. Tässäkään vaihtoehdossa en puhu itselleni kovin ystävällisesti, vaan harmittelen, miksi olen niin laiska ja saamaton. Miksi aina elämä tulee väliin? En ole hyvä tässäkään. Käyn joogamatolle, mutta en saa harjoitusta liikkeelle. Vaeltelen. Teen harjoituksia, joissa pysyn kilometrien päässä mukavuusalueeni rajoilta. Turhaudun ja ärsyynnyn itseeni. Sätin ja ahdistun. Joskus tästä vaihtoehdosta voi lähteä jalostumaan jotain älykkäämpää, sillä se tavallaan pakottaa myös itsetutkiskeluun. Tai sitten luovutan.

Viimeinen vaihtoehto tapahtuu jokaisen joogin ihannemaailmassa. On havainto: Nyt on näin. On huomio: En ole tyytyväinen. Ja on päätös lähteä tutkimaan muutosta, astua virtaan. Silloin asetun joogaharjoitukseen avoimesti, uteliaisuudella. Päätän tehdä siitä säännöllisen tavan käyttämällä rakkaudellista itsekuria. Tutkin harjoituksessa lempeästi omia rajojani, lähestyen kehon kykyjen maksimia ja odotellen reunalla, että rajat siirtyvät itsestään. Sillä niin tapahtuu. Siinä on se ihmeellisyys.

Tässä ihannetilanteessa on halu antaa joogaharjoitukselle mahdollisuus, ikään kuin antaisin sen johdattaa. Silloin olemme tarkkoina itsemme kanssa, mutta emme vetäydy pois kehityksen kohdista, vaan suuntaamme kiinnostuneena tyrskyä päin. Ei joogankaan ahimsa tarkoita sitä, että tekisin vain itseäni miellyttäviä harjoituksia ja hykertelisin hyvässä olossa. Silloin en luo mahdollisuutta muutokselle. Tässä onkin se vaikein kohta, jossa voi kompastua, liioitella tai heittäytyä ylivarovaiseksi. Jooga on arvokasta myös sellaisena harjoituksena, jossa lempeästi pysyttelemme aloillamme, viivymme nykyhetkessämme ja hoidamme itseämme odottamatta mitään erityistä tapahtuvaksi.

Siis milloin ja missä on itsen koettelun hieno raja? Se täytyy löytää joka kerta uudelleen.

IMG_6942 (2)