Miten tavallisesta flunssasta tulikin joogaharjoitus

Tiedättekö sen tunteen, kun tavalliselta, harmittomalta vaikuttanut flunssa vain kestää ja kestää. Ja kestää. Samassa kurimuksessa minä ja lapseni, sitkumassa neljän seinän sisällä.

Ihmisessä (minussa ainakin) käynnistyy sarja psykologisia prosesseja. Ne menevät ehkä jotenkin tähän tapaan:

  • Ensimmäisen viikon ajan mieli koettaa pysytellä positiivisena. Keho käy omaa taisteluaan, mutta ajatuksen tasolla vallitsee toiveikkuus: Huomenna tuntuu jo paremmalta. Tauti on todennäköisesti viikossa ohi, kun vähän hidastan, meditoin, surauttelen smoothieita, imeskelen sinkkiä ja juon hunaja- ja inkiväärivettä. Lapsen flunssa on ennenkin tainnutettu viikossa.
  • Toisella viikolla toiveikkuus väistyy hitaasti hiipivän epätoivon tieltä. Keho on väsynyt pyristelyssään, mieli muuttuu ankeammaksi ja epäilyksen haamut aloittavat lentonsa. Lapsi vaatii entistä tiiviimmin leikkiseuraa. Kun tauti vain pahenee toisen viikon loppua kohden, alkaa paniikki vallata pinta-alaa mindfulnessilta. Mieli aloittaa oman pikku hyrränsä, jossa jossittelu, tuskaisuus ja pessimistin aivolohko tekevät näyttävän kaappauksen. En ehdi tehdä töitäni, kaikki asiat vain seisovat paikallaan, koti rapistuu, lumityöt ovat tekemättä ja sitä pirun lunta vain tulee ja tulee.

Pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että oma harjoitus kärsii, suorastaan lakastuu. Monen peräkkäisen taudin jälkeen lasken, että ainakin kaksi jollei kohta kolme kuukautta on hukkaantunut rikkonaisella kotiharjoituksella, josta rytmi on karannut. Eikä joogamatto lopulta löydä lainkaan tietään ulos kantokassistaan. Keho muistuttaa siitä, mutta ennen kaikkea mieli. Tunnen oloni kaikella tavoin jäykäksi ja jähmeäksi virtaavuuden ja joustavuuden sijaan. Olen vapiseva ja ylävartalo on köyristynyt kilpikonnamaiseksi suojakuvuksi kaikkea kurjuutta vastaan.

Toisen viikon lopussa kaikki elämänhalu ja -ilo on mennyt. Maailma näyttää synkältä. Koti tuntuu vankilalta. Itsearvostus tippuu maakuoppaan. Ajatustoiminta on tahmeaa ja väritöntä. Kiitollisuusharjoitukset illalla nukkumaan mennessä eivät tuo muutosta aamun ankeuteen, kun lima tukkii kurkun ja herättää kakomaan.

Sitten tulee käänne.

  • Toisen ja kolmannen viikon vaihteessa tapahtuu jotain. Pyristely lakkaa ja tulee kumma hiljaisuus. Kaikenlaisten huolten laarissa prioriteetit yhtäkkiä vaihtavat paikkaa. En osaa sanoa, onko kyse lamaantumisesta vai oivalluksesta, mutta lopulta mieli tyhjenee ja yksi kerrallaan kaikki huolet ja jossittelut lipuvat pois. Fuck the business. Fuck the house. Huolilaarin pohjalle leijuu yksi ainokainen höyhen: Kun vain olisin terve, kunpa lapsi vain tervehtyisi. Ja kyse on kuitenkin vain ärhäkästä flunssasta.

Kolmas viikko, eikä maailma kaatunut vieläkään. Yritys on pystyssä. Kodissa on edelleenkin seinät, mutta luojan kiitos, että on. Jääkaapissa on ruokaa. Lapsi leikkii. Raajani ovat tallella. Muoviroskaa kertyy meriin, mutta vielä täällä ollaan ja Maan sydän jaksaa sykkiä ja tähdet loistaa.

On kyse sitten taudin aiheuttamasta mielen tylsistymisestä tai jonkinlaisesta uudesta tietoisuuden heräämisestä, mielessä alkaa vilkkua vain yksi totuus: Nyt on näin.

Näiden vaiheiden jälkeen teen huomion: joogaharjoitukseni on siirtynyt hetkellisesti pois matolta ja se on tässä näin. Arjessa, taudissa, ajatuksissa. Ja ihan yhtä lailla, kun mattoharjoitus paljastaa minusta itsestäni monenmoista, viikkojen sairastelusta tulee henkinen joogamattoni.

Kolmas viikko on silkkaa joogaa, aamusta yöhön. Törmään ajatusrakennelmiini ja tapaani suhtautua vastoinkäymisiin. Huomaan, että jossittelun ja kauhuskenaarioiden taustalla on tarpeeni olla jossain muualla, kuin missä nyt olen. Olen niin huolissani siitä, mitä voisi tapahtua ja miten kurja tilanne onkaan, että kehitän itselleni rytmihäiriöitä. Satya, totuudellisuus joogassa, on myös sitä, että näen rehellisesti, mitä on. Lisäämättä mitään. Ja kun rauhallisesti nykyisyyttä tarkastelen, juuri mikään ei ole muuttunut. Eivät planeetat muutamassa viikossa muuta sijaintiaan.

Neljännen viikon sarastaessa huomaan ja tunnen, että olen keskellä vellovaa prosessia. Jotenkin oivallan, että tehtävänäni on tulla majakaksi keskellä myrskyä. Jooga on mielen liikkeiden hiljentämistä.

Harjoituksen myötä kehon ja mielen liikeradat tulevat tutuiksi. Tulemme tietoiseksi siitä, missä kompensoimme, missä puskemme ja pakotamme ja missä vilahdamme aidan alitse. Harjoitus saa meidät havahtumaan kokemukseen ja luomaan tilaa ärsykkeen ja reaktion väliin. Opin ottamaan vastaan palautetta itsestäni. Huomaan, miten asemoin itseni suhteessa olosuhteisiin, toiveisiini, tilaan ja ympäröiviin tapahtumiin. Kun navigoimme eteenpäin tarpeeksi hitaasti ja tarkkaavaisesti, huomaamme, jos odotusten ja todellisuuden välillä on ristiriita.

Havaitsen, että omat odotukseni kaksinkertaistavat taudin taakan. Tuumin, että jos jooga on minulle jotain opettanut, niin joustavuutta, jotta voisin tarvittaessa taipua ja vakautta, jonka voin löytää horjumisenkin keskeltä. Neljäs viikko käynnistyy. Melko intensiivinen harjoitus, sanoisin.

1518778144553

Onko ahimsaa näkynyt?

Kun jouluaattona asetuin makuulle joogamatolle, totesin, että olin saanut jouluvieraakseni ahimsan. En heti tiennyt, kuinka pyytää hänet sisään tai mitä hänelle tarjoaisin. Tänään toivon voivani sanoa: Tervetuloa ahimsa, olen tässä seuratakseni sinua.

(Kuinka vaikeaa ja vastenmielistä!)

XLWA8469 (2)

Ahimsa käännetään suomeksi usein väkivallattomuudeksi, tai oikeastaan ei-väkivaltaisuudeksi. Sitoudumme joogaharjoituksessa hyväksyvän kuuntelevaan ja lempeään lähestymistapaan, jonka reunaehdot kirjoitetaan omassa nykyhetkessämme. Joudumme luottamaan väkivallattomuuteen aina uudelleen astuessamme harjoitukseen. Väkivallattomuus itseään kohtaan joogamatolla on vain pieni osa ahimsan ajatusta, mutta kenties sellaiseksi rajattuna hyvä ankkuri aloittaa. Suuremmassa mittakaavassa ahimsa käsittää koko filosofisen näkökulman siitä, miten suhtaudumme ympäristöön, ja etenkin muihin elollisiin olentoihin. Se on yksi joogan tunnetuimpia, keskeisimpiä ja nykyihmistä puhuttelevampia periaatteita.

Voi olla, että ahimsan idea vakiinnuttaa paikkansa ihmisen ajatusmaailmassa vasta jonkin mittaisen joogamatkan myötä. Se saattaa hiipiä arkeen pienin askelin, melkein huomaamatta. Sen lähde ja perusta on kuitenkin omassa harjoituksessa, joten on mielestäni täysin oikein ja perusteltua puhua siitä fyysisen joogaharjoittelun taustateemana. Usein matolla näyttäytyy koko kuva elämästä ja se, mikä tapahtuu matolla, tapahtuu myös muualla. Väkivallattomuuden periaate joogaharjoituksessa on yksi ahimsan kiehtovimmista aspekteista, sillä niin moniulotteinen ja haastavuudessaan raastava sen kehoitus on.

Monien arkisten prosessien ja sattumusten summana ahimsa kolkutteli joogamatolleni joulun aikaan. Kulunut vuosi on ollut vaativa. Haasteet oman kehon hyvinvoinnissa ovat taistelleet tilastaan isojen elämänmuutosten ja yrityksen perustamisen keskellä. Kaikenlaisten paineiden, tekosyiden ja oikeiden syiden alla olen nipistänyt vaivannäöstä omassa harjoituksessani. Kehoni tarpeet ovat joutaneet kyytiläisen asemaan. Niinpä niiden huomionkipeys on kasvanut yhä äänekkäämmäksi.

Sellaisessa tilanteessa pysähtyminen matolle ei ole kaikkein kiitollisin tai helpoin kokemus.

Takaraivossa jyskyttää lakkaamatta pettymys ja huono omatunto siitä, että en ole joogannut niin usein, kuin uskon olevan hyväksi. Jooga-aikaani on leimannut suunnittelutyö. Joogamatolle astuessani olen joutunut krokotiilinkyynelein hyväksymään sen, että en ole fyysisiltä taidoiltani siinä, missä toivoisin olevani.

On kuilu todellisuuden ja toiveiden välillä.

Nykyhetken tunnustaminen on ensimmäinen vaikea kohta ja väkivallattomuuden testi. Joudun miettimään suhtautumistani. Sitä, miten puhun itselleni ja miten katson oman kehoni vajavuutta, heikkoutta tai joustavuuden puutetta. Millaisin sanakääntein selitän itselleni, että nyt on nyt, ja kehoni ei pysty sellaiseen, mihin aiemmin?

Siinä kohtaa on vaikeaa katsoa itseään lempeästi ja löytää sisäiseen dialogiin ystävällisyyttä. Ei kai ole tarkoituskaan, että paapoisin itseäni, ymmärtäisin loputtomiin tai antaisin automaattisen synninpäästön. Vaikeus on itsessään jo siinä, että suhtautumisessani en arvottaisi tilannetta. Pidättäytyisin siis tuomitsemasta tai säälimästä. Olisin vain, että: Okay, tällainen tilanne tässä nyt on.

Seuraava ahimsan kompastuskivi tulee reaktioissa ja jatkotoimenpiteissä. On oikeastaan kolme mahdollisuutta, ehkä jopa neljä.

Pettymyksestä seuraa aika luontaisesti viha, josta voi rakentua kurinpalautuksen kaltainen suunnitelma. Siinä puskemme kohti tavoitteita väkivalloin, ehkä rankaisemmekin itseämme vätystelystä tai kerta kaikkiaan teemme kehostamme rakenteluprojektin. Ja edistystä tapahtuu. Tietysti. Vaan ehkä kovalla hinnalla. Jos olemme liian ankaria, liian ehdottomia ja sokeita kehon viesteille, voi keho pahimmassa tapauksessa mennä rikki.

Samaan lopputulokseen vie myös toinen vaihtoehto, jossa tekisi mieli vain ummistaa silmät todellisuudelta. Silloin voisi kuvitella, että pystyn aivan hyvin siihen, mihin aina ennenkin. Itseään on yllättävän helppo huijata: Ei pieni kipu mitään haittaa, tai oikeastaan eihän ilman vaivannäköä tule tuloksiakaan. Kun jossain sitten vihloo, nappaan särkylääkkeen.

Todellisuudentilan kieltäminen voi myös johdatella varkain pois matolta. Siinä vaihtoehdossa tulee kovasti kaikkea muuta tekemistä, eikä millään meinaa ehtiä joogamatolle lainkaan. Ei ihan hirveästi kiinnosta huomata, mikä on asianlaita. Avaan mieluummin suklaapaketin ja luen päivän lehden huomatakseni viimein, että: Hups, aika vain katosi johonkin, käärin maton auki sitten huomenna.

Havainto toiveiden, tavoitteiden ja nykytilan välillä voi tietysti lannistaakin. Tässäkään vaihtoehdossa en puhu itselleni kovin ystävällisesti, vaan harmittelen, miksi olen niin laiska ja saamaton. Miksi aina elämä tulee väliin? En ole hyvä tässäkään. Käyn joogamatolle, mutta en saa harjoitusta liikkeelle. Vaeltelen. Teen harjoituksia, joissa pysyn kilometrien päässä mukavuusalueeni rajoilta. Turhaudun ja ärsyynnyn itseeni. Sätin ja ahdistun. Joskus tästä vaihtoehdosta voi lähteä jalostumaan jotain älykkäämpää, sillä se tavallaan pakottaa myös itsetutkiskeluun. Tai sitten luovutan.

Viimeinen vaihtoehto tapahtuu jokaisen joogin ihannemaailmassa. On havainto: Nyt on näin. On huomio: En ole tyytyväinen. Ja on päätös lähteä tutkimaan muutosta, astua virtaan. Silloin asetun joogaharjoitukseen avoimesti, uteliaisuudella. Päätän tehdä siitä säännöllisen tavan käyttämällä rakkaudellista itsekuria. Tutkin harjoituksessa lempeästi omia rajojani, lähestyen kehon kykyjen maksimia ja odotellen reunalla, että rajat siirtyvät itsestään. Sillä niin tapahtuu. Siinä on se ihmeellisyys.

Tässä ihannetilanteessa on halu antaa joogaharjoitukselle mahdollisuus, ikään kuin antaisin sen johdattaa. Silloin olemme tarkkoina itsemme kanssa, mutta emme vetäydy pois kehityksen kohdista, vaan suuntaamme kiinnostuneena tyrskyä päin. Ei joogankaan ahimsa tarkoita sitä, että tekisin vain itseäni miellyttäviä harjoituksia ja hykertelisin hyvässä olossa. Silloin en luo mahdollisuutta muutokselle. Tässä onkin se vaikein kohta, jossa voi kompastua, liioitella tai heittäytyä ylivarovaiseksi. Jooga on arvokasta myös sellaisena harjoituksena, jossa lempeästi pysyttelemme aloillamme, viivymme nykyhetkessämme ja hoidamme itseämme odottamatta mitään erityistä tapahtuvaksi.

Siis milloin ja missä on itsen koettelun hieno raja? Se täytyy löytää joka kerta uudelleen.

IMG_6942 (2)