Onko ahimsaa näkynyt?

Kun jouluaattona asetuin makuulle joogamatolle, totesin, että olin saanut jouluvieraakseni ahimsan. En heti tiennyt, kuinka pyytää hänet sisään tai mitä hänelle tarjoaisin. Tänään toivon voivani sanoa: Tervetuloa ahimsa, olen tässä seuratakseni sinua.

(Kuinka vaikeaa ja vastenmielistä!)

XLWA8469 (2)

Ahimsa käännetään suomeksi usein väkivallattomuudeksi, tai oikeastaan ei-väkivaltaisuudeksi. Sitoudumme joogaharjoituksessa hyväksyvän kuuntelevaan ja lempeään lähestymistapaan, jonka reunaehdot kirjoitetaan omassa nykyhetkessämme. Joudumme luottamaan väkivallattomuuteen aina uudelleen astuessamme harjoitukseen. Väkivallattomuus itseään kohtaan joogamatolla on vain pieni osa ahimsan ajatusta, mutta kenties sellaiseksi rajattuna hyvä ankkuri aloittaa. Suuremmassa mittakaavassa ahimsa käsittää koko filosofisen näkökulman siitä, miten suhtaudumme ympäristöön, ja etenkin muihin elollisiin olentoihin. Se on yksi joogan tunnetuimpia, keskeisimpiä ja nykyihmistä puhuttelevampia periaatteita.

Voi olla, että ahimsan idea vakiinnuttaa paikkansa ihmisen ajatusmaailmassa vasta jonkin mittaisen joogamatkan myötä. Se saattaa hiipiä arkeen pienin askelin, melkein huomaamatta. Sen lähde ja perusta on kuitenkin omassa harjoituksessa, joten on mielestäni täysin oikein ja perusteltua puhua siitä fyysisen joogaharjoittelun taustateemana. Usein matolla näyttäytyy koko kuva elämästä ja se, mikä tapahtuu matolla, tapahtuu myös muualla. Väkivallattomuuden periaate joogaharjoituksessa on yksi ahimsan kiehtovimmista aspekteista, sillä niin moniulotteinen ja haastavuudessaan raastava sen kehoitus on.

Monien arkisten prosessien ja sattumusten summana ahimsa kolkutteli joogamatolleni joulun aikaan. Kulunut vuosi on ollut vaativa. Haasteet oman kehon hyvinvoinnissa ovat taistelleet tilastaan isojen elämänmuutosten ja yrityksen perustamisen keskellä. Kaikenlaisten paineiden, tekosyiden ja oikeiden syiden alla olen nipistänyt vaivannäöstä omassa harjoituksessani. Kehoni tarpeet ovat joutaneet kyytiläisen asemaan. Niinpä niiden huomionkipeys on kasvanut yhä äänekkäämmäksi.

Sellaisessa tilanteessa pysähtyminen matolle ei ole kaikkein kiitollisin tai helpoin kokemus.

Takaraivossa jyskyttää lakkaamatta pettymys ja huono omatunto siitä, että en ole joogannut niin usein, kuin uskon olevan hyväksi. Jooga-aikaani on leimannut suunnittelutyö. Joogamatolle astuessani olen joutunut krokotiilinkyynelein hyväksymään sen, että en ole fyysisiltä taidoiltani siinä, missä toivoisin olevani.

On kuilu todellisuuden ja toiveiden välillä.

Nykyhetken tunnustaminen on ensimmäinen vaikea kohta ja väkivallattomuuden testi. Joudun miettimään suhtautumistani. Sitä, miten puhun itselleni ja miten katson oman kehoni vajavuutta, heikkoutta tai joustavuuden puutetta. Millaisin sanakääntein selitän itselleni, että nyt on nyt, ja kehoni ei pysty sellaiseen, mihin aiemmin?

Siinä kohtaa on vaikeaa katsoa itseään lempeästi ja löytää sisäiseen dialogiin ystävällisyyttä. Ei kai ole tarkoituskaan, että paapoisin itseäni, ymmärtäisin loputtomiin tai antaisin automaattisen synninpäästön. Vaikeus on itsessään jo siinä, että suhtautumisessani en arvottaisi tilannetta. Pidättäytyisin siis tuomitsemasta tai säälimästä. Olisin vain, että: Okay, tällainen tilanne tässä nyt on.

Seuraava ahimsan kompastuskivi tulee reaktioissa ja jatkotoimenpiteissä. On oikeastaan kolme mahdollisuutta, ehkä jopa neljä.

Pettymyksestä seuraa aika luontaisesti viha, josta voi rakentua kurinpalautuksen kaltainen suunnitelma. Siinä puskemme kohti tavoitteita väkivalloin, ehkä rankaisemmekin itseämme vätystelystä tai kerta kaikkiaan teemme kehostamme rakenteluprojektin. Ja edistystä tapahtuu. Tietysti. Vaan ehkä kovalla hinnalla. Jos olemme liian ankaria, liian ehdottomia ja sokeita kehon viesteille, voi keho pahimmassa tapauksessa mennä rikki.

Samaan lopputulokseen vie myös toinen vaihtoehto, jossa tekisi mieli vain ummistaa silmät todellisuudelta. Silloin voisi kuvitella, että pystyn aivan hyvin siihen, mihin aina ennenkin. Itseään on yllättävän helppo huijata: Ei pieni kipu mitään haittaa, tai oikeastaan eihän ilman vaivannäköä tule tuloksiakaan. Kun jossain sitten vihloo, nappaan särkylääkkeen.

Todellisuudentilan kieltäminen voi myös johdatella varkain pois matolta. Siinä vaihtoehdossa tulee kovasti kaikkea muuta tekemistä, eikä millään meinaa ehtiä joogamatolle lainkaan. Ei ihan hirveästi kiinnosta huomata, mikä on asianlaita. Avaan mieluummin suklaapaketin ja luen päivän lehden huomatakseni viimein, että: Hups, aika vain katosi johonkin, käärin maton auki sitten huomenna.

Havainto toiveiden, tavoitteiden ja nykytilan välillä voi tietysti lannistaakin. Tässäkään vaihtoehdossa en puhu itselleni kovin ystävällisesti, vaan harmittelen, miksi olen niin laiska ja saamaton. Miksi aina elämä tulee väliin? En ole hyvä tässäkään. Käyn joogamatolle, mutta en saa harjoitusta liikkeelle. Vaeltelen. Teen harjoituksia, joissa pysyn kilometrien päässä mukavuusalueeni rajoilta. Turhaudun ja ärsyynnyn itseeni. Sätin ja ahdistun. Joskus tästä vaihtoehdosta voi lähteä jalostumaan jotain älykkäämpää, sillä se tavallaan pakottaa myös itsetutkiskeluun. Tai sitten luovutan.

Viimeinen vaihtoehto tapahtuu jokaisen joogin ihannemaailmassa. On havainto: Nyt on näin. On huomio: En ole tyytyväinen. Ja on päätös lähteä tutkimaan muutosta, astua virtaan. Silloin asetun joogaharjoitukseen avoimesti, uteliaisuudella. Päätän tehdä siitä säännöllisen tavan käyttämällä rakkaudellista itsekuria. Tutkin harjoituksessa lempeästi omia rajojani, lähestyen kehon kykyjen maksimia ja odotellen reunalla, että rajat siirtyvät itsestään. Sillä niin tapahtuu. Siinä on se ihmeellisyys.

Tässä ihannetilanteessa on halu antaa joogaharjoitukselle mahdollisuus, ikään kuin antaisin sen johdattaa. Silloin olemme tarkkoina itsemme kanssa, mutta emme vetäydy pois kehityksen kohdista, vaan suuntaamme kiinnostuneena tyrskyä päin. Ei joogankaan ahimsa tarkoita sitä, että tekisin vain itseäni miellyttäviä harjoituksia ja hykertelisin hyvässä olossa. Silloin en luo mahdollisuutta muutokselle. Tässä onkin se vaikein kohta, jossa voi kompastua, liioitella tai heittäytyä ylivarovaiseksi. Jooga on arvokasta myös sellaisena harjoituksena, jossa lempeästi pysyttelemme aloillamme, viivymme nykyhetkessämme ja hoidamme itseämme odottamatta mitään erityistä tapahtuvaksi.

Siis milloin ja missä on itsen koettelun hieno raja? Se täytyy löytää joka kerta uudelleen.

IMG_6942 (2)

Voisiko joogan paketoida kolmeen kohtaan?

Kun eilen ajoin lumisateessa erään opiston syyskauden viimeisille joogatunneille, kysyin itseltäni: Mitä haluan kauden päätteeksi sanoa?

Yllättävää kyllä, en jäänytkään epäröimään vastausta. Huomasin, että halusin kääriä syksyn kolmeen havaintoon, jotka ovat ohjaamani joogan ydinaiheita.

1511865455443
Matchaa kirjoittamisen tueksi.

Nämä kaksi ryhmää olivat aloittelevia joogaryhmiä, vaikka tiedän, että joukossa on pitkään jooganneita vasta-alkajien lisäksi. Tällaiset ryhmät, joissa on laaja edustus monissa eri vaiheissa olevia harrastajia, ovat opettajalle aina tietynlainen haaste ja toisaalta oppimisen ja innostuksen lähde. Olen nauttinut suunnattomasti saadessani ohjata kiinteitä, harjoitukselle uteliaita ryhmiä. Olen kuitenkin joutunut syksyn aikana miettimään, mikä on ohjaamani joogan ydintä. Mihin suuntaan haluan harjoitusta luotsata? Ennen kaikkea: Mikä joogassa voisi olla sellaista, joka puhuttelee vasta-alkajan lisäksi aina uudelleen myös harrastajaa?

Jälkeenpäin huomaan, että olen kuljettanut näitä kolmea teemaa jokaisessa joogassani läpi syksyn. En pysty puolueettomasti arvioimaan, olenko onnistunut välittämään ryhmilleni haluamaani. Sen pystyvät arvioimaan vain osallistujat omassa kokemuksessaan. Jokaisella ohjauskerralla häilyn siinä tarkoitusten välimaastossa, että en haluaisi sanoa liikaa, vaan jättää harjoitukselle tilaa ja toisaalta: opettajan tehtävä on tarjota osallistujille idea siitä, mistä kaikessa oikeastaan on kysymys. Tarjoan välineen, mutta ehdotan myös kiintopisteitä harjoitukseen, muutoin arjessa kiihdyttelevä mieli ei välttämättä osaa tarttua kiinni kokemukseen. En voi pakottaa ketään omaksumaan omaa joogafilosofiaani, vaan haluan esittää ajatuksia: ehkä ja mahdollisesti, tutki ja tarkkaile.

1511865408471

Niinpä korostinkin ryhmilleni sitä, että tämä on minun tulkintani joogasta, joku toinen ymmärtää sen toisin.

  1. Joogassa on kyse liikkeen ja hengityksen keskustelusta, yhteistoiminnasta ja vuoropuhelusta. Houkuttelemme kehoamme mukautumaan hengityksen rytmiin.

Joku lukijoista saattaa todeta, että tämä on valhe. Ei liikkeen ja hengityksen sitominen yhdessä toimivaksi kokonaisuudeksi ole sen paremmin joogan alkupiste kuin sen päämääräkään. Joogan tarkoitus piilee jossain muualla.

Sekin on totta. Ehkä tietoisen hengityksen sitominen kehon käyttöön fyysisellä ja liikunnallisella tavalla on pikemminkin modernin joogan tulkinta, kuin alkuperäisen joogan tahto. Se on kuitenkin tulkinta, jonka miljoonat harrastajat ympäri maailman allekirjoittavat kehoillaan, joka päivä. Siinä harjoituksessa piilee joogan taika ja vaikutusmahdollisuus. Hengityksen ja liikkeen yhdistämisen voima on tietoisuuden harjaantumisessa. Siis siinä, että opimme katsomaan kehoamme kokonaisuutena ja tavoitamme karkailevan mielen hengityksen avulla kehoomme. Siksipä ei ole ensimmäistä kohtaa ilman toista.

  1. Jooga on tietoisuutta ja tarkkailua. Teemmepä voimakasta tai lempeää joogaa, mukana on aina tietoisen läsnäolon näkökulma. On toive pysyä harjoituksessa kokonaisena ihmissysteeminä.

Käsittääkseni ei ole olemassa fyysisyyteen painottuvaa (siis liikkuvaa) joogalajia, josta puuttuisi jonkin asteinen keskittymisen tavoittelu. Liikkeen sovittaminen hengitykseen auttaa mieltä tulemaan tietoiseksi siitä, mitä juuri nyt matolla tapahtuu. Harjoituksesta tulee vähitellen liikemeditaatiota. Kun keskitymme itseemme ja tulemme tietoiseksi siitä, mitä olemme sen sijaan, että askartelisimme siinä, mitä emme ole, maailmasta tulee hieman avarampi. Henkilökohtaisen tarkkailun harjoittelu toimii kahteen suuntaan. Se antaa meille arvokasta tietoa itsestämme ja harjoittaa aivoja ja hermostoamme, mutta se myös hyödyttää laajemmassa perspektiivissä kaikkea ympärillämme. Siitä, mihin tarkkailu voi sisäisesti ja yhteisöllisesti johtaa, on ehkä mielekästä kirjoittaa joskus toiste.

  1. Jooga on harjoitus, joka tapahtuu omien rajojen sisällä.

Joogaharjoitus tapahtuu fyysiset raamimme huomioiden kohti tavoitteita ja muutosta. Joogan ahimsan, väkivallattomuuden periaatteen ikuinen haaste ja vaikeus näkyy jokaisella ohjaamallani tunnilla, eikä vähiten omassa harjoituksessani. Se on kutsu, johon täytyy sitoutua joka kerta matolle astuessaan ja siitä huolimatta monesti jyräämme yli. Tässä kohtaa opettajan ja ohjaajan merkitys on ratkaiseva. Nykyjoogaan alkaa olla jo sisäänkirjoitettuna houkutus seurata egon vietteleviä kutsuhuutoja. Meidän joogaajien luoma joogakuvasto ikään kuin esittää joogan harjoituksena, jossa tavoittelemme tietynlaista kehon estetiikkaa ja taidonnäytettä. Sillä on kauneuteen, viehättävyyteen ja markkinointiinkin liittyvät arvonsa, mutta sen rinnalla olisi muistettava tämä: Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Etenemme ja liikumme aina kehomme rajoissa. Siksi joka kerta on kysyttävä uudelleen, mihin kehoni on tänään valmis.

Se ei tarkoita alistumista johonkin kehon staattiseen tilaan, koska sellaista ei ole. Se ei tarkoita myöskään luopumista tavoitteista ja suunnasta. Eikä se tarkoita mahdollisuuksien eliminoimista. Edistyminen on mahdollista myös itselle ystävällisellä tavalla. Opettajan on ohjattava kunnioittamaan omia rajoja. Vastuu ohjeen toteuttamisesta on aina myös vastaanottajalla.

Toivon, että ryhmäläiseni tunnistivat nämä teemat ja pystyivät nyökyttelemään siksi, että ajatukset olivat jo tuttuja. Joka kerta, kun joku asiakkaistani ottaa tunnilla aikaa oman liikkeen tunnusteluun ja huolelliseen säätelyyn tai modifioimiseen, tunnen hiljaista ylpeyttä!

1511865867739