Onko ahimsaa näkynyt?

Kun jouluaattona asetuin makuulle joogamatolle, totesin, että olin saanut jouluvieraakseni ahimsan. En heti tiennyt, kuinka pyytää hänet sisään tai mitä hänelle tarjoaisin. Tänään toivon voivani sanoa: Tervetuloa ahimsa, olen tässä seuratakseni sinua.

(Kuinka vaikeaa ja vastenmielistä!)

Ahimsa käännetään suomeksi usein väkivallattomuudeksi, tai oikeastaan ei-väkivaltaisuudeksi. Sitoudumme joogaharjoituksessa hyväksyvän kuuntelevaan ja lempeään lähestymistapaan, jonka reunaehdot kirjoitetaan omassa nykyhetkessämme. Joudumme luottamaan väkivallattomuuteen aina uudelleen astuessamme harjoitukseen. Väkivallattomuus itseään kohtaan joogamatolla on vain pieni osa ahimsan ajatusta, mutta kenties sellaiseksi rajattuna hyvä ankkuri aloittaa. Suuremmassa mittakaavassa ahimsa käsittää koko filosofisen näkökulman siitä, miten suhtaudumme ympäristöön, ja etenkin muihin elollisiin olentoihin. Se on yksi joogan tunnetuimpia, keskeisimpiä ja nykyihmistä puhuttelevampia periaatteita.

Voi olla, että ahimsan idea vakiinnuttaa paikkansa ihmisen ajatusmaailmassa vasta jonkin mittaisen joogamatkan myötä. Se saattaa hiipiä arkeen pienin askelin, melkein huomaamatta. Sen lähde ja perusta on kuitenkin omassa harjoituksessa, joten on mielestäni täysin oikein ja perusteltua puhua siitä fyysisen joogaharjoittelun taustateemana. Usein matolla näyttäytyy koko kuva elämästä ja se, mikä tapahtuu matolla, tapahtuu myös muualla. Väkivallattomuuden periaate joogaharjoituksessa on yksi ahimsan kiehtovimmista aspekteista, sillä niin moniulotteinen ja haastavuudessaan raastava sen kehoitus on.

Monien arkisten prosessien ja sattumusten summana ahimsa kolkutteli joogamatolleni joulun aikaan. Kulunut vuosi on ollut vaativa. Haasteet oman kehon hyvinvoinnissa ovat taistelleet tilastaan isojen elämänmuutosten ja yrityksen perustamisen keskellä. Kaikenlaisten paineiden, tekosyiden ja oikeiden syiden alla olen nipistänyt vaivannäöstä omassa harjoituksessani. Kehoni tarpeet ovat joutaneet kyytiläisen asemaan. Niinpä niiden huomionkipeys on kasvanut yhä äänekkäämmäksi.

Sellaisessa tilanteessa pysähtyminen matolle ei ole kaikkein kiitollisin tai helpoin kokemus.

Takaraivossa jyskyttää lakkaamatta pettymys ja huono omatunto siitä, että en ole joogannut niin usein, kuin uskon olevan hyväksi. Jooga-aikaani on leimannut suunnittelutyö. Joogamatolle astuessani olen joutunut krokotiilinkyynelein hyväksymään sen, että en ole fyysisiltä taidoiltani siinä, missä toivoisin olevani.

On kuilu todellisuuden ja toiveiden välillä.

Nykyhetken tunnustaminen on ensimmäinen vaikea kohta ja väkivallattomuuden testi. Joudun miettimään suhtautumistani. Sitä, miten puhun itselleni ja miten katson oman kehoni vajavuutta, heikkoutta tai joustavuuden puutetta. Millaisin sanakääntein selitän itselleni, että nyt on nyt, ja kehoni ei pysty sellaiseen, mihin aiemmin?

Siinä kohtaa on vaikeaa katsoa itseään lempeästi ja löytää sisäiseen dialogiin ystävällisyyttä. Ei kai ole tarkoituskaan, että paapoisin itseäni, ymmärtäisin loputtomiin tai antaisin automaattisen synninpäästön. Vaikeus on itsessään jo siinä, että suhtautumisessani en arvottaisi tilannetta. Pidättäytyisin siis tuomitsemasta tai säälimästä. Olisin vain, että: Okay, tällainen tilanne tässä nyt on.

Seuraava ahimsan kompastuskivi tulee reaktioissa ja jatkotoimenpiteissä. On oikeastaan kolme mahdollisuutta, ehkä jopa neljä.

Pettymyksestä seuraa aika luontaisesti viha, josta voi rakentua kurinpalautuksen kaltainen suunnitelma. Siinä puskemme kohti tavoitteita väkivalloin, ehkä rankaisemmekin itseämme vätystelystä tai kerta kaikkiaan teemme kehostamme rakenteluprojektin. Ja edistystä tapahtuu. Tietysti. Vaan ehkä kovalla hinnalla. Jos olemme liian ankaria, liian ehdottomia ja sokeita kehon viesteille, voi keho pahimmassa tapauksessa mennä rikki.

Samaan lopputulokseen vie myös toinen vaihtoehto, jossa tekisi mieli vain ummistaa silmät todellisuudelta. Silloin voisi kuvitella, että pystyn aivan hyvin siihen, mihin aina ennenkin. Itseään on yllättävän helppo huijata: Ei pieni kipu mitään haittaa, tai oikeastaan eihän ilman vaivannäköä tule tuloksiakaan. Kun jossain sitten vihloo, nappaan särkylääkkeen.

Todellisuudentilan kieltäminen voi myös johdatella varkain pois matolta. Siinä vaihtoehdossa tulee kovasti kaikkea muuta tekemistä, eikä millään meinaa ehtiä joogamatolle lainkaan. Ei ihan hirveästi kiinnosta huomata, mikä on asianlaita. Avaan mieluummin suklaapaketin ja luen päivän lehden huomatakseni viimein, että: Hups, aika vain katosi johonkin, käärin maton auki sitten huomenna.

Havainto toiveiden, tavoitteiden ja nykytilan välillä voi tietysti lannistaakin. Tässäkään vaihtoehdossa en puhu itselleni kovin ystävällisesti, vaan harmittelen, miksi olen niin laiska ja saamaton. Miksi aina elämä tulee väliin? En ole hyvä tässäkään. Käyn joogamatolle, mutta en saa harjoitusta liikkeelle. Vaeltelen. Teen harjoituksia, joissa pysyn kilometrien päässä mukavuusalueeni rajoilta. Turhaudun ja ärsyynnyn itseeni. Sätin ja ahdistun. Joskus tästä vaihtoehdosta voi lähteä jalostumaan jotain älykkäämpää, sillä se tavallaan pakottaa myös itsetutkiskeluun. Tai sitten luovutan.

Viimeinen vaihtoehto tapahtuu jokaisen joogin ihannemaailmassa. On havainto: Nyt on näin. On huomio: En ole tyytyväinen. Ja on päätös lähteä tutkimaan muutosta, astua virtaan. Silloin asetun joogaharjoitukseen avoimesti, uteliaisuudella. Päätän tehdä siitä säännöllisen tavan käyttämällä rakkaudellista itsekuria. Tutkin harjoituksessa lempeästi omia rajojani, lähestyen kehon kykyjen maksimia ja odotellen reunalla, että rajat siirtyvät itsestään. Sillä niin tapahtuu. Siinä on se ihmeellisyys.

Tässä ihannetilanteessa on halu antaa joogaharjoitukselle mahdollisuus, ikään kuin antaisin sen johdattaa. Silloin olemme tarkkoina itsemme kanssa, mutta emme vetäydy pois kehityksen kohdista, vaan suuntaamme kiinnostuneena tyrskyä päin. Ei joogankaan ahimsa tarkoita sitä, että tekisin vain itseäni miellyttäviä harjoituksia ja hykertelisin hyvässä olossa. Silloin en luo mahdollisuutta muutokselle. Tässä onkin se vaikein kohta, jossa voi kompastua, liioitella tai heittäytyä ylivarovaiseksi. Jooga on arvokasta myös sellaisena harjoituksena, jossa lempeästi pysyttelemme aloillamme, viivymme nykyhetkessämme ja hoidamme itseämme odottamatta mitään erityistä tapahtuvaksi.

Siis milloin ja missä on itsen koettelun hieno raja? Se täytyy löytää joka kerta uudelleen.

Miten kirjoittaa joogasta?

Onko jooga salatiedettä? Kuka on valmis ottamaan pureksittavaksi joogan filosofiaa? Missä kulkee kirjoittajan vastuu?

Muutama viikko sitten matkasin erään kokeneen jooganopettajan kanssa pohjoisesta etelään ja takaisin. Autossa istuessa oli aikaa pohdiskella monenlaisia joogakysymyksiä. Yksi aiheemme jäi niin tiiviisti mieleeni, että en saa niiltä ajatuksilta rauhaa. Keskustelumme pohjalta aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa sen, mitä joogasta voi kirjoittaa ja puhua? Ihan ensimmäiseksi kysyin itseltäni, onko kysymys oikeastaan edes oikeutettu, vaikka se nousikin minusta itsestäni. Seuraavaksi huomasin ajatella, mitä joogasta ja itsestäni kertoo se, että kysymys ennen kaikkea on edes olemassa, mahdollinen.

Kenelle ja mitä joogasta voi puhua?

Valtava kysymys. Melkein en pysty edes lähestymään sitä millään järkevällä aloituslauseella. Ehkä on ensin jäljitettävä kysymykselle oikeutusta, ennen kuin voi alkaa hioa vastausta. Miksi joogasta ei voisi kirjoittaa blogia, miksi ymmärrystä ja kysymyksiä ei voisi jakaa? Kysymys tuntuu hullulta ja epäreilulta, etenkin kun se kyseenalaistaa koko blogin idean.

Mutta eipä hätäillä. Etenkin jooganopettajan näkökulmasta kysymys alkaakin tuntua yllättävän ajankohtaiselta, ihmeen osuvalta ja yhtäkkiä melko tärkeältä. Jooga on harjoitus, jota emme voi ymmärtää ilman empiiristä lähestymistä. Jooga, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, tarkoittaa paljon muutakin, kuin se mitä ulospäin näemme:

Venyttelemme itseämme, liikumme muodosta ja asennosta toiseen ja etsimme tasapainoa ja vahvuutta. Kyllä. Mutta myös venyttelemme itseämme, liikumme muodosta toiseen ja etsimme tasapainoa ja vahvuutta. Jotta. Ja sitten joogan opetus. Ja pysähtyminen tähän.

Joogan filosofia voi joissain tapauksissa olla selkeästi sisään koodattuna harjoitukseen, joissain tapauksissa ei ainakaan ensinäkemältä. Kun puhumme joogasta tässä jälkimmäisessä muodossa, mikään ei estä meitä keskustelemasta soturin linjauksista, hyvistä takareiden venytyksistä ja natarajasanan valmistelusta. Tai siitä hyvästä olosta, joka fyysistä joogaharjoitusta seuraa. Kuitenkin, jos keskustelu jää vain tähän, vähintään menetämme jotain, enimmillään loukkaamme valtavaa joogan perinnettä ja ymmärrystä, jota se takanaan kuljettaa. Jos on tarkoitus ihmetellä joogaa kokonaisuutena, on mahdotonta kirjoittaa ja keskustella ilman perinteen ja historian tunnustamista ja taustalla elävää filosofiaa.

En edelleenkään halua sanoa, etteikö jooga riittäisi fyysisenä harjoituksena jumppakalenterissamme. Totta kai se riittää ja sellaisenaan tekee meille hyvää! Ei meidän kaikkien tarvitse lukea Spinozaa tai Nietzscheäkään. Mitä siitäkin tulisi? Enkä minäkään tiedä, miten älypuhelin toimii niin kuin toimii.

Mutta JOS kirjoittaa joogasta niin kuin minä ymmärrän joogan, mitä silloin voi kirjoittaa?

Blogissa en voi mitenkään hallita lukijakuntaani. Joogan julkisessa pohtimisessa piilee tietynlainen dilemma, ehkä vaarakin, vaikka se onkin sanana turhan voimakas. ’Ongelma’ kenties.

Joogan kieli voi kuulostaa siihen tottumattomalle erikoiselta.

Se voi muistuttaa new age -henkistä voima-aforismeilla ryhdistettyä uskomusten joukkoa tai kerta kaikkiaan rinnastua erilaisiin uskomushoitoihin, joista kaikki eivät kestä kriittistä tai inhimillistä tarkastelua. Symboliikka, kielikuvat ja maailmankatsomus voivat tuntua kaukaisilta ja vierailta, jos emme aseta niitä kontekstiinsa itämaisten perinteiden rinnalle, vaan tulkitsemme puhtaasti oman länsimaisen maailmankuvamme pohjalta. (Ei ole kysymys huonommasta tai paremmasta maailmankuvasta, vain kahdesta aika erilaisesta.) Joogan näkemys ihmiskehosta voi ehkä kuulostaa huuhaalta koshineen, chakroineen ja nadeineen, mantrat voivat muistuttaa uskonnollista hurmosta ja filosofia vaikuttaa turhanpäiväiseltä ja abstraktilta käsitteiden pyörittelyltä.

Tästä seuraa kaksi ongelmaa:

Jos emme samalla kannusta kriittiseen ajatteluun, on vaarana, että ihminen nielaisee helposti koko maailmankuvan ja alkaa suhtautua siihen fanaattisesti. Taustalla voi olla halu löytää elämästään puuttunut palanen ja selitys ja tarkoitus omille vaikeuksille. Filosofiasta voi tulla helppo konsti ulkoistaa kaikki jonkin kiehtovan ajatusrakennelman kannattelemaksi. Voi olla, että omakohtainen tutkiminen, kokeminen ja tarkkailu jäävät toissijaiseksi ja ensisijaista on lyöttäytyä yhteen jooga-aforismien kanssa. Saattaa myös olla, että kirjoittajana tulkitsen joitakin asioita väärin ja luon vääriä mielikuvia, sillä minulla ei ole kaikkea tietoa.

Toinen ongelma on hieman päinvastainen. Varomattomasti joogasta kirjoittamalla ja puhumalla voin tehdä vahinkoa koko harjoituksen perinteelle. Joogan ymmärtäminen sitä kokematta on mahdotonta. Jos kirjoitan omista oivalluksistani lukijalle, joka kurkistaa joogan maailmaan uteliaisuuttaan, vasta ovenraosta, väärinkäsitysten vaara on ilmeinen. Filosofia ei avaudu yhdestä, kahdesta blogitekstistä. Voi kuulostaa siltä, että jooga on jotain erityistä ja hienoa, jonka avulla minäkin voin tulla paremmaksi ihmiseksi ja hieman buustata julkisuuskuvaani. Mutta ennen kaikkea on vaarana, että vahvistan mielikuvaa joogasta tavoittamattomana harjoituksena. Sellaisena, jossa on jotain outoa, erikoista tai luotaantyöntävää. Ongelma on siinä, jos joogasta kirjoittamalla lisään epäluuloja tai vastakkainasettelua.

Ihminen tutustuu joogan opetuksiin sitten kun on itse valmis. Se ei tapahdu blogia lukemalla. Jooga avautuu matolla, mutta myös keskusteluissa ja joogan teksteissä. Joogablogi ei voi mitenkään tarjota koko kuvaa. Skeptiselle ja kärjistävälle ajattelulle se saattaa toimia sytykkeenä syytöksille ja kyräilylle.

Näin on aina. Kaikelta ei voi suojautua. Kirjoittamisen henki on haittoja vahvempi. Joogan ytimessä on yhteyden luominen, aika monella tapaa. Yhteyden luominen toisiin voi sisäisesti tapahtua uppoutumisen tilassa, mutta ulkoisesti ja konkreettisesti se voi tulla nykyaikana verkkoon. Mikä olisi sitä parempi kanava? Jooga on aina, koko historiansa ajan sopeutunut ympäristöönsä ja muokkautunut ympäröivän kulttuurin tarpeisiin. Siksi se on elävää kulttuuria. Joogan suosion räjähdysmäinen kasvu länsimaissa kertoo siitä, että jooga harjoituksena mukautuu erilaisiin yhteiskuntiin, löytää ilmenemismuotonsa ja uudistuu.

Muinoin joogan historiassa harjoitusta pidettiin harvojen ja valittujen oikeutena. Harjoitukseen vihittiin ja sen opit olivat osittain salaisia. Ihan perustelluista syistä varmaankin. Joogan jotkut aspektit vaativat syventymistä ja sitoutumista tiiviiseen harjoitteluun. Oli käytännön kokemuksen kautta opittu ja ymmärretty, että joogan tie kulkee tiettyjen vaiheiden kautta ja rauhalliselle etenemiselle on syytä varata aikansa.

Onko joogablogin kirjoittaminen epäkunnioittavaa joogan perinteitä kohtaan? Kenen kunnioitus silloin on vaakalaudalla, tarkkailun alla, ansaittavana? Kenen varpaille astun?

Voimakkaampana silti elää tarve purkaa mielikuvaa joogasta salaisena ja saavuttamattomana harjoituksena. Modernissa yhteiskunnassa jooga voi meille harjoittajille olla tietoisuuden tutkiskelua, nykyhetkessä elämistä, sekä omien rajojen sisäistä ja ulkoista tarkkailua kehon kautta. Ei siinä minun mielestäni ole mitään kovin radikaalia, vaarallista tai salaista.

Vai mitä mieltä olet?