Onko ahimsaa näkynyt?

Kun jouluaattona asetuin makuulle joogamatolle, totesin, että olin saanut jouluvieraakseni ahimsan. En heti tiennyt, kuinka pyytää hänet sisään tai mitä hänelle tarjoaisin. Tänään toivon voivani sanoa: Tervetuloa ahimsa, olen tässä seuratakseni sinua.

(Kuinka vaikeaa ja vastenmielistä!)

XLWA8469 (2)

Ahimsa käännetään suomeksi usein väkivallattomuudeksi, tai oikeastaan ei-väkivaltaisuudeksi. Sitoudumme joogaharjoituksessa hyväksyvän kuuntelevaan ja lempeään lähestymistapaan, jonka reunaehdot kirjoitetaan omassa nykyhetkessämme. Joudumme luottamaan väkivallattomuuteen aina uudelleen astuessamme harjoitukseen. Väkivallattomuus itseään kohtaan joogamatolla on vain pieni osa ahimsan ajatusta, mutta kenties sellaiseksi rajattuna hyvä ankkuri aloittaa. Suuremmassa mittakaavassa ahimsa käsittää koko filosofisen näkökulman siitä, miten suhtaudumme ympäristöön, ja etenkin muihin elollisiin olentoihin. Se on yksi joogan tunnetuimpia, keskeisimpiä ja nykyihmistä puhuttelevampia periaatteita.

Voi olla, että ahimsan idea vakiinnuttaa paikkansa ihmisen ajatusmaailmassa vasta jonkin mittaisen joogamatkan myötä. Se saattaa hiipiä arkeen pienin askelin, melkein huomaamatta. Sen lähde ja perusta on kuitenkin omassa harjoituksessa, joten on mielestäni täysin oikein ja perusteltua puhua siitä fyysisen joogaharjoittelun taustateemana. Usein matolla näyttäytyy koko kuva elämästä ja se, mikä tapahtuu matolla, tapahtuu myös muualla. Väkivallattomuuden periaate joogaharjoituksessa on yksi ahimsan kiehtovimmista aspekteista, sillä niin moniulotteinen ja haastavuudessaan raastava sen kehoitus on.

Monien arkisten prosessien ja sattumusten summana ahimsa kolkutteli joogamatolleni joulun aikaan. Kulunut vuosi on ollut vaativa. Haasteet oman kehon hyvinvoinnissa ovat taistelleet tilastaan isojen elämänmuutosten ja yrityksen perustamisen keskellä. Kaikenlaisten paineiden, tekosyiden ja oikeiden syiden alla olen nipistänyt vaivannäöstä omassa harjoituksessani. Kehoni tarpeet ovat joutaneet kyytiläisen asemaan. Niinpä niiden huomionkipeys on kasvanut yhä äänekkäämmäksi.

Sellaisessa tilanteessa pysähtyminen matolle ei ole kaikkein kiitollisin tai helpoin kokemus.

Takaraivossa jyskyttää lakkaamatta pettymys ja huono omatunto siitä, että en ole joogannut niin usein, kuin uskon olevan hyväksi. Jooga-aikaani on leimannut suunnittelutyö. Joogamatolle astuessani olen joutunut krokotiilinkyynelein hyväksymään sen, että en ole fyysisiltä taidoiltani siinä, missä toivoisin olevani.

On kuilu todellisuuden ja toiveiden välillä.

Nykyhetken tunnustaminen on ensimmäinen vaikea kohta ja väkivallattomuuden testi. Joudun miettimään suhtautumistani. Sitä, miten puhun itselleni ja miten katson oman kehoni vajavuutta, heikkoutta tai joustavuuden puutetta. Millaisin sanakääntein selitän itselleni, että nyt on nyt, ja kehoni ei pysty sellaiseen, mihin aiemmin?

Siinä kohtaa on vaikeaa katsoa itseään lempeästi ja löytää sisäiseen dialogiin ystävällisyyttä. Ei kai ole tarkoituskaan, että paapoisin itseäni, ymmärtäisin loputtomiin tai antaisin automaattisen synninpäästön. Vaikeus on itsessään jo siinä, että suhtautumisessani en arvottaisi tilannetta. Pidättäytyisin siis tuomitsemasta tai säälimästä. Olisin vain, että: Okay, tällainen tilanne tässä nyt on.

Seuraava ahimsan kompastuskivi tulee reaktioissa ja jatkotoimenpiteissä. On oikeastaan kolme mahdollisuutta, ehkä jopa neljä.

Pettymyksestä seuraa aika luontaisesti viha, josta voi rakentua kurinpalautuksen kaltainen suunnitelma. Siinä puskemme kohti tavoitteita väkivalloin, ehkä rankaisemmekin itseämme vätystelystä tai kerta kaikkiaan teemme kehostamme rakenteluprojektin. Ja edistystä tapahtuu. Tietysti. Vaan ehkä kovalla hinnalla. Jos olemme liian ankaria, liian ehdottomia ja sokeita kehon viesteille, voi keho pahimmassa tapauksessa mennä rikki.

Samaan lopputulokseen vie myös toinen vaihtoehto, jossa tekisi mieli vain ummistaa silmät todellisuudelta. Silloin voisi kuvitella, että pystyn aivan hyvin siihen, mihin aina ennenkin. Itseään on yllättävän helppo huijata: Ei pieni kipu mitään haittaa, tai oikeastaan eihän ilman vaivannäköä tule tuloksiakaan. Kun jossain sitten vihloo, nappaan särkylääkkeen.

Todellisuudentilan kieltäminen voi myös johdatella varkain pois matolta. Siinä vaihtoehdossa tulee kovasti kaikkea muuta tekemistä, eikä millään meinaa ehtiä joogamatolle lainkaan. Ei ihan hirveästi kiinnosta huomata, mikä on asianlaita. Avaan mieluummin suklaapaketin ja luen päivän lehden huomatakseni viimein, että: Hups, aika vain katosi johonkin, käärin maton auki sitten huomenna.

Havainto toiveiden, tavoitteiden ja nykytilan välillä voi tietysti lannistaakin. Tässäkään vaihtoehdossa en puhu itselleni kovin ystävällisesti, vaan harmittelen, miksi olen niin laiska ja saamaton. Miksi aina elämä tulee väliin? En ole hyvä tässäkään. Käyn joogamatolle, mutta en saa harjoitusta liikkeelle. Vaeltelen. Teen harjoituksia, joissa pysyn kilometrien päässä mukavuusalueeni rajoilta. Turhaudun ja ärsyynnyn itseeni. Sätin ja ahdistun. Joskus tästä vaihtoehdosta voi lähteä jalostumaan jotain älykkäämpää, sillä se tavallaan pakottaa myös itsetutkiskeluun. Tai sitten luovutan.

Viimeinen vaihtoehto tapahtuu jokaisen joogin ihannemaailmassa. On havainto: Nyt on näin. On huomio: En ole tyytyväinen. Ja on päätös lähteä tutkimaan muutosta, astua virtaan. Silloin asetun joogaharjoitukseen avoimesti, uteliaisuudella. Päätän tehdä siitä säännöllisen tavan käyttämällä rakkaudellista itsekuria. Tutkin harjoituksessa lempeästi omia rajojani, lähestyen kehon kykyjen maksimia ja odotellen reunalla, että rajat siirtyvät itsestään. Sillä niin tapahtuu. Siinä on se ihmeellisyys.

Tässä ihannetilanteessa on halu antaa joogaharjoitukselle mahdollisuus, ikään kuin antaisin sen johdattaa. Silloin olemme tarkkoina itsemme kanssa, mutta emme vetäydy pois kehityksen kohdista, vaan suuntaamme kiinnostuneena tyrskyä päin. Ei joogankaan ahimsa tarkoita sitä, että tekisin vain itseäni miellyttäviä harjoituksia ja hykertelisin hyvässä olossa. Silloin en luo mahdollisuutta muutokselle. Tässä onkin se vaikein kohta, jossa voi kompastua, liioitella tai heittäytyä ylivarovaiseksi. Jooga on arvokasta myös sellaisena harjoituksena, jossa lempeästi pysyttelemme aloillamme, viivymme nykyhetkessämme ja hoidamme itseämme odottamatta mitään erityistä tapahtuvaksi.

Siis milloin ja missä on itsen koettelun hieno raja? Se täytyy löytää joka kerta uudelleen.

IMG_6942 (2)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s